Kuulumisia

Aika päättää pitkä hiljaisuus. Toistaiseksi.

Toivoisin, että voisin kertoa koko maailmalle jotain iloista. Vaikka, että elämä on nykyään ihanaa ja helppoa. Liibalaabaa. Ei elämä taida kellään olla aina helppoa.

Elämänihän ei ole mitenkään helpottunut. Olen pyrkinyt tietoisesti vähentämään ikävien asioiden ajattelemista ja etsimään elämääni muutakin sisältöä kuin sairaudet sekä niiden kanssa eläminen. Voimavarojen puitteissa tottakai.

Meikillä saa aikaan paljon. Totuus ei ole aina se, mikä näkyy somessa.

Tarvitsen super paljon lepoa, mutta oon pyrkinyt senkin suhteen olemaan armollisempi itselleni. Sanoen, että se on ihan ok. On ok levätä.

Syksyllä mulla oli todella hyvä ja silmiä avaava laitoskuntoutusjakso, ekaa kertaa selkäydinvammoihin erikoistuneessa laitoksessa. Tunsin ensimmäistä kertaa, että minua ymmärretään. Täysin. Verenpaineiden sekoilusta, kaikkiin niihin intiimeihinkin asioihin. Siellä ei ollut kiellettyjä puheenaiheita tai asioita.

Validiassa, ulkona oli kaunis syksy.

Olen miettinyt, jos kirjottaisin päiväkirja tyyppisesti silloin, kun pystyn ja jaksan, mutta ilman velvollisuudentunnetta tai mitään paineta. Miltä kuulostaa?

❤ llä, Saara

Sadepisaroita ikkunalaudalla

Olisimpa lintu taivaalla, se kaunis sulkien peittämä, kevyt ja hauraasti lentävä.

Mahdollisuuksia. Kaikkialla. Elämä, joka ei ole tehty hukkaan heitettäväksi.

Joskus tietyssä ympäristössä herää kaipuu, kaipuu entiseen elämään. Hetket, kun pystyi juosta hiukset märkinä sateesta. Herätä aamukuudelta töihin, silmät täynnä unihiekkaa. Toteuttaa itseään, haaveita seuraten. Ymmärtää, mikä on tehtävä ja tarkoitus täällä.

Hetkessä kaikki murtuu. Kaikki tuntuu mahdottomalta. Silloin on käännettävä uusi aukeama elämän käsikirjoituksessa, kirjoitettava mahdollisuudet ylös ja tehtävä haaveista haasteita.

"Hän ei kävele koskaan
Se vain unissa onnistuu
Mutta tärkeämpää onkin
Hänessä kaikki se muu"

 

 

 

 Johanna Kurkela- Hän ei kävele koskaan

Tähän päivään on mahtunut paljon fyysistä kipua, muistoja menneestä, ennen kaikkea mahdollisuuksia. Mahdollisuus elää. Mahdollisuus tehdä elämällä, mitä haluaa. Mahdollisuuksia tehdä mahdottomasta mahdollista. Kaikkeen ei kuitenkaan pysty elämässä itse vaikuttamaan, voi vain seurata elämän polkua hetkessä, mitä tuleman pitää ja elää, elää hetkessä.

Kaikki ympärillä muistuttaa, mihin on joskus pystynyt. Haluan myös muistaa, mihin kaikkeen vielä pystyn. Minä pystyn.

Yksi sana- kiitos.

Otsikko ehkä kertookin, mikä sana on tänään ollut päällimmäisenä mielessäni. Kiitos. Yksi pieni sana ja merkitykseltään hyvinkin suuri. Muistanko käyttää kyseistä sanaa riittävän usein? En- yritän parantaa tapani.

Liian usein virallinen kiitos tulee kuitattua hymyllä tai jollakin muulla eleellä, mutta kaikki eivät välttämättä ymmärrä, mitä hymy tai päällä nyökkäys tarkoittaa.

Lyhykäisyydessään, mistä sitten haluan tänään kiittää?

Elämästä, ymmärryksestä ja kohtaamisista.
Kiitos jokaiselle teistä, ketkä olette seisoneet vankasti rinnallani ja uskonut siihen, että asiat järjestyvät.
Kiitos jokaiselle teistä, ketkä olette olleet auttamassa ja tukemassa kaiken tämän keskellä.
Kiitos jokaiselle teistä, että olette osa elämääni.

Vaikka näiden kipujen ja rajoitusten keskellä elämä tuntuu joskus hyvinkin turhauttavalta, niin haluan kertoa, että tänään olen iloinen ja toiveikas.

Onko multa viety kaikki?

Joskus ajaudun katkerien ajatusten vietäväksi. Ei ole ketään henkilöä, ketä syyttää tästä kaikesta. Siitä, että istun nyt tässä, olen vuorokauden ympäri toisen ihmisen avun varassa- enkä kykene enää mihinkään omatoimisesti. Minulla on loistavat avustajat sekä mieheni toimii loistavasti hoitajanakin. Mutta on miehelle jäätävä muutakin. Joten kotihoidon tärkeyttä en voi koskaan painottaa liikaa.

Tämä on nöyryyttävää. Milloin hoitajasta tuli hoidettava? Milloin lääkevastainen ihminen joutui väkipakolla alkaa syödä lääkkeitä? Miksi kävelevältä ihmiseltä vietiin kävelykyky?

Nämä ovat sellaisia kysymyksiä, joita voin pyöritellä päässäni vaikka lopun elämääni. Muta en halua. En halua uhrata enää yhtäkään hetkeä sairaudelle ja murehtimiselle. Olen jo pohtinut liikaa, mitä joku ajattelee minusta, mitä siellä teksteissäni nyt lukee, minkälainen potilas minun nyt sitten oikein pitäisi olla, jotta olisin riittävän hyvä potilas?

Fakta on se, että koskaan ei löydy ketään kaltaistani. Ei hyvässä, eikä myöskään pahassa. Siinä suhteessa olen täysin yksin tässä maailmassa. Ja joudun "seisomaan omilla jaloillani" tämän asian suhteen.

Rakastan elämää. Rakastan läheisiäni. En halua aiheuttaa kenellekään mitään mielipahaa. Teen kaikkeni kuntoutumiseni eteen ja enempään en pysty. Olen tässä ja nyt. Elän ja hengitän. Toivon, että myös te teette niin. Eläkää. Älkää pitäkö mitään koskaan itsestäänselvyytenä. Sitä elämä ei ole.

Elämä on karua, joskus on mentävä monien, monien syvien monttujen läpi, mutta olen varma, että joskus tulee jotain, minkä vuoksi se kaikki rämpiminen kannatti.

Tänään olen onnellisempi, kuin koskaan, kun saan olla tässä. Koti on siellä, missä sydän on.

Selviytyminen

Usein kuulen kysyttävän, miten oikein voin olla näin reipas? Miten voin pysyä näin vahvana kaiken tämän keskellä?

Olen joutunut luopumaan vuosien varrella monista asioista. En ehkä kaikista lopullisesti, mutta ainakin väliaikaisesti. Asioista, joita ennen pidin itsestäänselvinä. Asioista, joista toiset kuulostavat ehkä pieniltä, mutta ovat todella suuria, kun vietät kuukausia neljän seinän sisällä ilman, että pääset poistumaan asunnostasi ulos itsenäisesti. Joku voisi tähän kohtaan sanoa, että miksi ette muuta? Vaihda asuntoa? Hanki sellaista, mistä pääsisin itsenäisesti ulos? Asuntojakaan ei ole mitenkään ruhtinaallisesti ja toisekseen- haluan uskoa edelleen siihen, että tämä on väliaikaista. Niin mistä kaikesta sitten olen luopunut? Työ, urheilu, omatoimisuus, autolla ajaminen, omistusasunnon osto.. Listaa voisin jatkaa loputtomiin.

En kuitenkaan näe mitään syytä valittaa asioista. Asioita, joihin en voi itse vaikuttaa. Se ei vaan ole tapaistani. Saan siitä pahan mielen sekä taakan harteilleni. Koen selviytyväni tästä kaikesta paljon paremmin, kun viljelen sitä kaikkea positiivista, mitä ikinä irti tällä hetkellä elämästäni saan. Sen vuoksi haluaisinkin kirjoittaa alle oman "selviytymisoppaan." Asioita, jotka auttavat minua jaksamaan päivästä toiseen kaiken tämän keskellä. Lienee siinä vastaus tekstin alussa oleviin kysymyksiin, joihin en aina osaa järkevästi vastata. Ja painotan sitä, että kaikilla on oma keino selviytyä erilaisista tilanteista ja tämä on omani, mutta jos kuka tahansa saa rohkeutta miettiä omia selviytymiskeinojaan, niin olen iloinen.

Selviytymisopas:

-Älä uhriudu

-Etsi positiivisia asioita kaikesta, mistä ikinä keksit

-Hetkessä eläminen mahdollisuuksien mukaan

-Yritä välttää suorittamista

-Ota kaikki mahdollinen apu vastaan ja etsi sitä, jos et jaksa itse etsiä, rohkene pyytää apua avun etsimiseen

-Mieti aina, mitä menetettävää?

-Kaikella on jokin tarkoitus, ajatus kantaa pitkälle

-Tee asioita, joita rakastat

-Vaikka haluaisit vetäytyä, olla yksin, hakeudu läheistesi 
seuraan, seura piristää

-Joskus taas, anna itsellesi lupa olla täysin omissa oloissasi jos siltä tuntuu

-Ajattele joskus jotain ihan muuta kuin ongelmia- "ota vapaa ongelmista"

-On lupa tuntea, mitä tahansa

-Älä jää vellomaan ikäviin tunteisiin- kerää puolestaan kaikki energia positiivisista tunteista

-Katso ympärillesi

-Älä koskaan vertaile itseäsi muihin 

-Kunnioita itseäsi

-Rakasta

Näillä ajatuksilla lähden unipuulle ja toivon, että jokainen arvostaa itseään ja tapojaan. Me ollaan yksilöitä. Arvokkaita. Meistä jokainen on arvokas, tällaisenään. Meidän ei tarvitse muuttua. Jos joskus asiat tuntuu hankalilta ehkä voi miettiä, mikä tekee asioista hankalia, mutta uskon, että kaikkeen löytyy jokin ratkaisu. Kaikkea ei ehkä voi muuttaa, mutta ratkaisuja voi etsiä. Yksin tai yhdessä. Ja jos kuka tahansa kokee kaipaavansa vertaistukea niin kommenttikenttään voi aina kirjoitella ajatuksia. Jokainen ajatus on tärkeä.

Hyvää yötä.

02.07.2011 ❤️

                                                         Rakkaus.

Mitä se on. Mitä se merkitsee sinulle?
Onko se kolme sanaa päivittäin vailla tekoja?
Onko se arkisia tekoja kiireen keskellä, jotta voit itse joskus hengähtää?
Mitä rakkaus on?

En usko, että kukaan voi määrittää, mitä rakkaus on kahden ihmisen välillä, jos kyseessä et ole sinä itse. 

Miksi mietin tätä nyt?

Meillä oli tänään (tai siis eilen 02.07.2015) neljäs kihlajaispäivä. Meillä rakkaus on ollut sanoja sekä tekoja. Rakkaus ei todella ole ollut ruusuista. On pelätty, on itketty, on surtu ja on myös vihastuttu. Kaikkea mahtuu meidän rakkauteen. Meidän suhteessa on kaksi hyvin erilaista ihmistä. 

Minä, yltiöpositiivinen, määrätietoinen papupata. Kihlattuni hieman hiljaisempi, kiltti kuin mikä. En usko kliseisiin sanontoihin, mutta sanonta "erilaisuus täydentää toisiaan" pätee kyllä meidän kohdalla.

Suhteemme alkutaival oli jo melko koetuksella. Ensimmäisten kuukausien aikana jouduin sairaalaan. Minut leikattiin ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin todella kipeä sairaalasta viimein kotiuduttuani ja liike- sekä nostorajoituksia oli paljon. Siitä alle kuukausi eteenpäin mieheni lähti armeijaan, jossa hän vietti seuraavat 9kk. Sinä aikana tapahtui paljon.

Menimme kihloihin (ensin salaa epävirallisesti vanhemmilta ja sitten vasta silloin heinäkuussa virallisesti), muutimme yhteen; ajatuksella, että on ihanaa, kun on rauhallinen paikka jossa olla miehen tultua kotilomille. Ja se olikin. Luksusta kertakaikkiaan. Joskus kotimme tuntui kylläkin enemmän armeijapoikien hotellilta, mutta se oli hauskaa, muistoja. 

Mieheni päästyä armeijasta olinkin jo aloittanut sairaanhoitaja opinnot. Jonkin tovin ehdimme viettää normaalia elämää kunnes kaikki muuttui. Ja sairastuin; pysyvästi. Invadilisoiva, 24/7 elämässäni läsnäoleva kipusairauteni on todettu tai ainakin sanottu, että se on ja pysyy, mutta odotan silti ihmettä. Ja sitä, että paranen- kaikesta. Jalkani halvauksen tai käteni suhteen ennusteita ei ole. Käteni voi olla heikompi synnynnäisenkin vamman erbin pareesin vuoksi, mutta kovaa treeniä vaan (välillä vähän liian kovaa jopa).

Haluaisin kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä, mitä olen miehelleni antanut ja mitä mieheni on tehnyt eteeni, julkaista teille ihanat lukjani yhden runoistani.

Tämä on kirjoitettu herkällä hetkellä jalan halvaantumisen jälkeen, rankka asia, joka vieläkin hankaloittaa elämäämme todella paljon, kaiken muun lisäksi.



Rakkauden pakettiauto

Ethän pois menisi

Vaikka joskus sanoisin sinulle rumasti

Tiedäthän etten koskaan sitä tarkottaisi

Olen vain pieni sydän, pieni rikottu sielu

Vailla hillittyjä sanoja, sirpaloiduiksi vedettyjä paloja

En osaa pukea, en osaa kävellä

En saa otettua lääkkeitä, en pääse ylös sängystä

Olet kahlittu, olet kuin käsiraudoissa kiinnitettynä minuun 

Enhän sitä tahtoisi

En koskaan sinuun

Sillä lailla takertuisi

En omistushaluisesti omistaisi

Ei kukaan minulta lupaa kysynyt

Kaiken kysymättä veivät

Elämän kertaheitolla 

kuperkeikan 

Ylösalaisin heittivät

Eihän siitä koskaan toisiamme syytetäisiin

Vaan rakkaudella rakkauttamme vaalisimme

Palvoisimme kaikkea hyvää

Sitä yhteistä kipinää, minkä yhä omistamme

Se ei kuole pois, rakkaus on ikuinen

On todistus nähty, kertakaikkinen

En koskaan voisi olla sinulle sellainen

En tarpeeksi hyvä, mutta kuitenkin omanlainen, erilainen

En tylsä, enkä ainakaan liian tasainen

On elämämme vaihtelevaa, melko mutkikasta

Kuin kuoppainen hiekkatie

Vanhalla pakettiautolla vuodelta kahdeksankymmentäyhdeksän, joka saattaa joskus hyytyä mutkissa, mutta vie silti varmasti perille

-Saara-

Sinulle, joka et osannut arvostaa itseäsi

Olen sairastanut invadilisoivaa kipusairautta lähes kaksi vuotta. Sairastuin invadilisoivaan kipusairauteen sappikivitaudin sekä sappirakonpoistoleikkauksen seurauksena, joka tehtiin 20.08.2013. Elämäni on ollut siitä asti melkoista taistelua. Kipuja vuorokauden ympäri, arjesta selviytymistä ja paperisotaa erilaisten tahojen kanssa.

Hoitosuhteeni kipupoliklinikalla alkoi joulukuussa 2013, olin ennen kipupoliklinikalla alkanutta hoitosuhdetta jatkuvasti kipujen vuoksi ensiavussa ja lääkärit tulivat siihen tulokseen, että asiaan olisi tultava muutos.
Yhtäkään pahaa sanaa en kipupoliklinikalta saamastani hoidosta voi sanoa. Ainoastaan toivoisin lisää hoitohenkilökuntaa sinne, jotta kaikille kipupotilaille voitaisiin saada hoitoa riittävän ajoissa, koska kipu ei katso aikaa. Kipu ei odota.

Kerran sain ihanalta kipuhoitajaltani tehtäväksi kirjoittaa myötätuntoisen kirjeen itselleni. Tehtävä ei ollut todellakaan helppo. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kaiken tämän kokemani jälkeen olen kirjeeni ansainnut ja aion suorittaa tehtäväni kiitettävästi. Tosin koskaan en tätä kirjettä kipuhoitajalleni näyttänyt. Ajattelin kopioida nyt alle myötätuntoisen kirjeen minulta itseltäni itselleni, se kuuluu näin;

Haluaisin ensin esittää sinulle yhden kysymyksen; miksi. Sinä et ole julma ihminen ympärillä oleville ihmisille, autat kaikkia muita, jopa yli omien voimavarojesi. Kun olit juuri leikattu ja todella huonossa kunnossa, hoidit viimeisillään olevaa ukkiasi, koska et osannut kieltäytyä, et voinut näyttää, ettet kykenisi siihen. Suoritit lopussa olevia sairaanhoitaja opintoja. Hoidit kaiken muun arjen siinä rinnalla. Huolehdit kodista sekä hallitsit hyvin kaikkea muutakin. 

Taas herää kysymys miksi. Miksi sinun täytyy olla noin kovin julma itsellesi. Olisi reilua, että kohtelisit itseäsi, kuten kohtelet muita. 

Kuvittelet kai, että sinun tulee olla jotakin suurta. Hallita elämää, joka kantilta. Sinun tulee olla jotakin kovaa ja vahvaa kuin betoni. Mutta ymmärtäisitpä sen, että vahvallakin on oikeus olla heikko. Et voi oikeasti olla vahva, jos et osaa olla heikko -tiedäthän sen itsekin? Ethän vaadi muitakaan olemaan jatkuvasti vahva ja kätkemään heikkouden.

Ehkä et ole halunnut ymmärtää, mitä olet käynyt läpi. Et ole tainnut antaa hetkeksikään itsellesi lupaa olla kipeä tai sairas. Sinähän olet reipas ja rohkea- eihän sellainen ihminen voi sairastua. Miksi ei? Mikä sinua olisi suojellut. Nyt on aika hyväksyä se, mitä elämäsi on. Se on sinun elämäsi, etkä saa antaa enää hetkenkään lipua ohitse.

Sinun täytyy vain mennä eteenpäin. Nyt on se hetki. Aika opetella luopumaan. Voit antaa itsellesi luvan ottaa tilalle jotain uutta, kun luovut jostain vanhasta- vaikka ajatuksella persoonasi tyyliin, kun luovut vanhoista vaatteista, voit ostaa tilalle paljon uusia, paljon kivempia ja hienompia.

Ymmärtäisit nyt, ettei elämäsi ole ohi. Se on vasta alussa. Tämä on sinun seikkailu jossa on ollut mutkia ja ojia, mutta ne täytyy vain matkata sekä ottaa vastaan kaikki, mitä vastaan tulee.

Toivoisin sinun hyödyntävän nyt kaikki ne lahjat, mitä sinulla on; jollain muulla tavalla kuin itseäsi kuluttamalla. Elää siinä hetkessä.

<3:llä Minä

Ja samaa toivon teiltä, olkaa armollisia itsellenne, antakaa lupa itsellenne olla joskus heikkoja, ihminen ei voi olla vahva, jos ei kykene olemaan heikko. Olkaa myötätuntoisia itseänne kohtaan. Rakastakaa itseänne. Pitäkää huolta itsestänne. Koska meillä on aina itsemme, kehomme ja mielemme. Kokonaisuus.