Kuulumisia

Aika päättää pitkä hiljaisuus. Toistaiseksi.

Toivoisin, että voisin kertoa koko maailmalle jotain iloista. Vaikka, että elämä on nykyään ihanaa ja helppoa. Liibalaabaa. Ei elämä taida kellään olla aina helppoa.

Elämänihän ei ole mitenkään helpottunut. Olen pyrkinyt tietoisesti vähentämään ikävien asioiden ajattelemista ja etsimään elämääni muutakin sisältöä kuin sairaudet sekä niiden kanssa eläminen. Voimavarojen puitteissa tottakai.

Meikillä saa aikaan paljon. Totuus ei ole aina se, mikä näkyy somessa.

Tarvitsen super paljon lepoa, mutta oon pyrkinyt senkin suhteen olemaan armollisempi itselleni. Sanoen, että se on ihan ok. On ok levätä.

Syksyllä mulla oli todella hyvä ja silmiä avaava laitoskuntoutusjakso, ekaa kertaa selkäydinvammoihin erikoistuneessa laitoksessa. Tunsin ensimmäistä kertaa, että minua ymmärretään. Täysin. Verenpaineiden sekoilusta, kaikkiin niihin intiimeihinkin asioihin. Siellä ei ollut kiellettyjä puheenaiheita tai asioita.

Validiassa, ulkona oli kaunis syksy.

Olen miettinyt, jos kirjottaisin päiväkirja tyyppisesti silloin, kun pystyn ja jaksan, mutta ilman velvollisuudentunnetta tai mitään paineta. Miltä kuulostaa?

❤ llä, Saara

Piilosilla

Jotenkin on niin paljon helpompaa piiloutua hymyn ja tyhjien sanojen taakse, kuin näyttää, mitä oikeasti tunnen. Mitä ajattelen, mitä asioita yritän käydä läpi yksin omassa mielessäni. Ympärilläni on paljon rakkaita. Ihmisiä, keille voisin täysin vapaasti, ilman minkäänlaisia estoja avata sielun maisemaani. Se ei vaan ole niin yksinkertaista. Ihminen, joka on aina tottunut olemaan se vahva, kaatumaton.

Nyt on kuitenkin korkea aika tehdä muutos, ennen kuin satutan itseni lisäksi käytökselläni ja toiminnallani ympärilläni olevia ihmisiä. Olen matkalla, ehjää minusta ei varmastikaan kaiken kokemani jälkeen voi saada, mutta kokonaisemman kyllä. Tänään keskustellessani näistä asioista pitkästä aikaa ääneen, ulkopuolisen ihmisen kanssa sain paljon ajateltavaa. Työstettävää oikeastaan. Ulkoisilla kehoa tukevilla tuilla ja ortooseilla saadaan pidettyä kehoni kasassa, mutta mieltä ei ulkoisilla tuilla saada tuettua, saati korjattua.

 Pääsääntöisesti olen toiveikas, näen elämässäni paljon hyviä asioita. Olen aidosti iloinen ja onnellinen suurimman osan ajasta, mutta toisina hetkinä suru ottaa vallan. Suru kaikesta tapahtuneesta sekä siitä, ettei kehoni tai elämäni koskaan tule olemaan entisellään. Se on kylläkin täysin luonnollista, reagoida erilaisin tuntein kaikkeen koettuun. Tunteita ei kenenkään tarvitsisi mielestäni piilotella, ei myöskään itseni.

Muutoksia ei saa toteutumaan hetkessä, kaiken työstäminen on mahdollisesti elämän pituinen matka. Asioiden käsittely tuo mahdollisesti elämääni lisää sisältöä, lisää mielekkyyttä. Haluan oppia olemaan sinut vammautumisen jälkeisen kehoni kanssa. Haluan tuntea olevani se sama nuori, kuin olin ennen vammautumista ja sairastumista.



Saatan antaa somessa itsestäni vahvan ja reippaan kuvan, se on osa suojamuuriani. Itse en perusta koko elämäni jakamisesta somessa, tietyt asiat kuuluvat vain minulle ja läheisilleni, ei puolitutuille ja tuntemattomille. Aina ei siis sokeasti kannata uskoa kuvaan, mikä ihmisestä muodostuu sosiaalisen median eri kanavissa. Minulla on vapaus valita ja haluan säilyttää tietynlaisen rajan sekä ennen kaikkea turvallisuuden. Itseni ja muiden takia.


Miten aion alkaa nyt hoitaa mieltäni ja kehoani kokonaisuutena? Olen saanut matkan varrella hyvin paljon erilaisia, hyväksi todettuja harjoitteita hoitajilta, lääkäreiltä ja terapeuteilta. Itse olen sukeltanut tietoisuustaito- harjoitteiden sekä erityyppisten mindfulness- harjoitteiden maailmaan, ne ovatkin iso osa arkeani ollut jo useamman vuoden ajan.

Nyt olen saanut lisäksi tehtäväksi
opetella erilaisia kehon rajoista muistuttavia harjoitteita.

Näistä aion kirjoittaa kokonaan ihan oman tekstin, kun voimia siihen on.
Nämä kaikki ovat osa hoitoani ja kuntoutustani. Ei yksin, vaan yhdessä.

Näihin lauseisiin toivotan kaikille lukijoille mahdollisimman rauhaisaa pääsiäistä! <3

On kulunut melko pitkä tovi edellisestä tekstistä. Menneisiin viikkoihin on mahtunut paljon. Isoja asioita ajateltavaksi. Olen joutunut olemaan sairaalassa paljon, ihan liikaa. Kotona oleminen alkaa tuntua jo harvinaiselta ja kynnys hakeutua hoitoon asiasta kuin asiasta kasvaa jatkuvasti. Ei siksi, että pelkäisin hoitoon hakeutumista. En vain haluaisi sairaalaan. Olen saanut huippu hyvää hoitoa meidän omasta sairaalasta, Helsingistä sekä laitoskuntoutusjaksoilla. Avokuntoutuksen terapeutteja unohtamatta. Koen olevani hyvissä käsissä, kaikkialla.

Arki kotona kuluu melko pitkälti voimia keräillen. Avustajani turvin pärjään, kun S opiskelee toisessa kaupungissa. Onneksi myös perhe asuu lähellä. Ystävien kanssa on viimeaikoina pidetty yhteyttä lähinnä somen välityksellä. Viime viikonloppu oli poikkeus koko alkuvuoteen. Olin Helsingissä yhden läheisimpiin lukeutuvan ystäväni kanssa. Viikonloppu oli ihana kaikilta osin. Täydellinen pakomatka arjesta. 

Suunnitteilla on paljon ihania juttuja tälle vuodelle. Sain edellisellä kuntoutusjaksolla "tehtäväksi" tehdä listan asioista, joita haluan ja aion tehdä. Toivo ja unelmat kantavat päivästä toiseen. Ihanista jutuista mainittakoon läheisten kanssa oleminen sekä ajanvietto ja kesällä oleva Ruisrock.

Vaikka välillä näyttää toivottomalta, uskon, että on vielä paljon hyvää tulossa. Vaikka kaikkeen en pysty vaikuttamaan, voin silti yrittää tehdä kaikkeni.

Rakkaudesta

Sairaus on muuttanut paljon mun elämässä. Ehkä kaikista eniten sairastuminen ja vammautuminen on kuitenkin vaikuttanut siihen, millä tavalla näen asiat elämässä tällä hetkellä. Olen aina ollut melko syvällinen ajattelija persoonaltani, nykyisin vielä entistä enemmän. Sairauden kanssa eläessä kaikkien haasteiden keskellä, yksi asia on kuitenkin ollut yli muiden. Rakkaus.

Ennen en uskonut lauluun, jossa laulettiin rakkauden voittavan kaiken. Nyt uskon siihen. Rakkaus toisia ihmisiä kohtaan, rakkaus muilta ihmisiltä, rakkaus elämään. Rakkaus kannattelee hankalimpinakin hetkinä. Asia valaistui tänään itselleni vielä entistäkin paremmin, kun katsoin isovanhempia, ketkä on mennyt naimisiin nuorina ja edelleen pysyvät  toistensa rinnalla. Rakkaus on tosi moniulotteista, rakkautta ei tarvitse konkretisoida.

Hmm, nämä on taas öisiä ajatuksia, kun kuuntelen puolisoni tuhinaa. Valo heijastuu ikkunasta verhojen välistä muodostaen kuvion seinälle. Kuvio näyttää rakkauden symbolilta. Mietin ystäviäni, perhettäni, kaikkia läheisiä. Miten rakastankaan heitä kaikkia. Miten harvoin muistan kertoa sen. Rakastan tätä kotia, missä saan elää. Rakastan elämää, vaikka se välillä julmasti kohteleekin. 

"Minä rakastan tätä elämää
Elämää kaikkineen
Pimeitä polkuja, aurinkoteitä
Raakoja omppuja, rinkeleitä
Iloa, surua, ikävää
Minä rakastan elämää"

-Johanna Kurkela- minä rakastan elämää-

Toivo

Reilu viikko sitten sain rautaa suoraan suoneen tiputettuna, siitä huolimatta tunnen oloni edelleen hyvin väsyneeksi. Toivoisin tämän harmaan pilven väistyvän jo päältäni, väsymys tuntuu ikuisuudelta, väsymys on kuin joka päiväinen harmaus, sumupeitto koko kehon ympärillä. Kyllä se päivä vielä koittaa, niin haluan uskoa.

Perjantaina uusi pyörätuoli saapui, pyörätuoli on yksilöllisesti suunniteltu ja erittäin kevyt. Käteni  eivät jaksa kovin painavaa tuolia kelailla. Myös jokin aika sitten sain ranteisiini rannetuet nivelten hankalan yliliikkuvuuden ja haurauden vuoksi. Jalkaani on lähiaikoina tulossa myös yksilöllisesti valmistettu vahva tuki, koska nilkan virheasento on melkoinen, eikä ihan "kevyet" tuet estä nilkkaa vääntymästä.

Meidän kesä on ollut melko tasaista matkaamista kohti syksyä. Elokuussa on edessä kuntoutusjaksot ja toivoisin väsymyksen helpottavan, toivottavasti ajan kanssa.

Lyhyesti kuulumisia ja enemmän voi seurata instagramin sekä snapchatin puolelta. Instagramista löytää nimellä saaraeleonoora ja snappiin voi lisätä saara_kymi - kirjoittamiseen ei aina riitä voimat, joten yksi kuva saattaa joskus kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Silti en tästä halua luopua, paikasta, johon voin vapaasti kirjoittaa, mitä ikinä haluankaan. Ehdotuksia  otetaan myös kiitollisena vastaan, jos on jotain, mitä erityisesti haluaisit minusta tai elämästäni kuulla.

"Sun pitää luottaa, että sun selkäranka kestää-
vaikka joskus elämä polvilleen sut pistää"

Mun pitäis olla jossain muualla, just nyt

Kirjoitin ystävälleni hetki sitten näin;

"Rinkat selässä juna- asemalla, teltta, hyvää mieltä, kilometrien matkat ihanaa metsäpolkua siin ihmismassassa, jalat upotettuna rantahiekkaan, ruotsin laiva lipuu ohi ja ihmiset vilkuttaa." 

Mihin siis kaipaan? Mitä siis kaipaan?

Tällä hetkellä ruissiin! Live- esiintymiset areenasta katsottuina palauttaa muistoja mieleen, saa kaipaamaan enemmän kuin mitään entistä elämää. Mikäänhän ei estä minua nytkään käymästä festareilla tai elämästä, mutta silti fakta on se, että kaikki on toisin nyt. Aion silti elää täysillä, vaatii se mitä tahansa.

 Kuvat muistoja Ruisrockista vuosilta 2009-2013.