Joskus on hyvä myöntää, nyt väsyttää

Ulospäin on helppo näyttää reippaalta, vahvalta ja kaikesta selviävältä. Sisällä tunne voi olla siitä huolimatta ihan toinen. Mun on vaikea myöntää välillä edes itselleni, kuinka raskaalta tämä kaikki kipu ja sairauksien tuottamat ongelmat tuntuu.

Takana on taas hiukan hankalampi jakso. Vakava infektio cystofixin laiton jälkeen, nyt pari viikkoa jälkeenpäin se irtosi, tuntemattomasta syystä. Kaikki tämä vamman ja rakon toimimattomuuteen liittyvä ylimääräinen murhe. Tämäkään asia ei vaan ole niin yksinkertainen.

Yritän siis pikkuhiljaa palailla taas blogin pariin, joskus vain pelkkä viestienkin lukeminen on liian rankkaa etenkin, kun edes puhelin ei meinaa aina pysyä käsissä. Onneksi on ääniviestit ja puhetta tekstiksi muokkaavat ohjelmat. Se mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen silloinkin, kun ei kykene ylös vuoteesta.

Edelleen olen niin kiitollinen ihmisistä, ketkä on pysynyt rinnalla. Kaikesta huolimatta.

Rakkaudesta

Sairaus on muuttanut paljon mun elämässä. Ehkä kaikista eniten sairastuminen ja vammautuminen on kuitenkin vaikuttanut siihen, millä tavalla näen asiat elämässä tällä hetkellä. Olen aina ollut melko syvällinen ajattelija persoonaltani, nykyisin vielä entistä enemmän. Sairauden kanssa eläessä kaikkien haasteiden keskellä, yksi asia on kuitenkin ollut yli muiden. Rakkaus.

Ennen en uskonut lauluun, jossa laulettiin rakkauden voittavan kaiken. Nyt uskon siihen. Rakkaus toisia ihmisiä kohtaan, rakkaus muilta ihmisiltä, rakkaus elämään. Rakkaus kannattelee hankalimpinakin hetkinä. Asia valaistui tänään itselleni vielä entistäkin paremmin, kun katsoin isovanhempia, ketkä on mennyt naimisiin nuorina ja edelleen pysyvät  toistensa rinnalla. Rakkaus on tosi moniulotteista, rakkautta ei tarvitse konkretisoida.

Hmm, nämä on taas öisiä ajatuksia, kun kuuntelen puolisoni tuhinaa. Valo heijastuu ikkunasta verhojen välistä muodostaen kuvion seinälle. Kuvio näyttää rakkauden symbolilta. Mietin ystäviäni, perhettäni, kaikkia läheisiä. Miten rakastankaan heitä kaikkia. Miten harvoin muistan kertoa sen. Rakastan tätä kotia, missä saan elää. Rakastan elämää, vaikka se välillä julmasti kohteleekin. 

"Minä rakastan tätä elämää
Elämää kaikkineen
Pimeitä polkuja, aurinkoteitä
Raakoja omppuja, rinkeleitä
Iloa, surua, ikävää
Minä rakastan elämää"

-Johanna Kurkela- minä rakastan elämää-