Vuosi 2017 kiitos ja näkemiin, tervetuloa uusi vuosi.

 Vuonna 2017 sairauteni on koitelleet enemmän kuin yhtenäkään aikaisempana vuonna. Hankala invadilisoiva kipu on viidettä vuotta läsnä 24/7. Selkäydinvamman, laajan hermojuuren vaurion sekä harvinaisen sidekudossairauteni Ehlers-danlosin vuoksi kuluneena vuonna vietin sairaalassa enemmän aikaa, kuin kotoa. Yli 200 päivää. Jouduin moneen toimenpiteeseen ja isoin leikkaus oli marraskuussa, jossa virtsarakkoni poistettiin ja tilalle tehtiin avanne. Sairastin viisi sepsistä eli verenmyrkytystä ja jokainen niistä oli toinen toistaan pahempi. Menetin kaksi todella rakasta ihmistä.

Vuodessa oli kuitenkin myös paljon hyvää. Liitän tähän nyt tekstin, jonka kirjoitin eilen. Vuoden 2017 viimeisenä päivänä, valmiina vuoteen 2018, jolta toivon ennen kaikkea rakkautta, läheisten kanssa muistojen luomista ja terveyttä. Tai ainakin parempaa vointia, kuin kuluneena vuonna 2017. Nyt itse tekstiin;

Tää vuosi on ollut raskas. Niin raskas, että en aio mennyttä vuotta juhlistaa, mutta uudelta tulevalta vuodelta toivon ennen kaikkea terveyttä, vähemmän kipua ja vähemmän surua.

Tähän vuoteen on mahtunut monta vaarallista verenmyrkytystä, monta toimenpidettä ja monta leikkausta. Isoin niistä oli virtsarakon poisto marraskuussa. Tänä vuonna olen menettänyt kaksi todella rakasta ihmistä. Olen itkenyt piilossa, olen yrittänyt hengittää pimeässä kylpyhuoneessa veden valuessa rikkinäistä kehoani pitkin. Olen yrittänyt pysyä kasassa, suojella muita kaikelta tältä.

Jotta ei muisteltaisi pelkkiä ikäviä asioita, on tänä vuonna tapahtunut paljon hyviä, onnellisia ja iloisia asioita. Olen tavannut uusia ihania ihmisiä, saanut elämän pituisia uusia ystävyyssuhteita, saanut olla monessa ihanassa tapahtumassa ja saanut elämääni erityisen ihmisen, josta en koskaan, ikinä aio päästää irti. Minua on ymmärretty tänä vuonna paremmin kuin koskaan. Mun eteen on tehty ihan uskomattomia asioita, asioita joista tuun aina olemaan kiitollinen.

Oon saanut myös mahdollisuuden elämään. Siitä olen kiitollisempi kuin mistään. Olen tänä vuonna peittänyt paljon hymyileväisyydellä, positiivisuudella ja toivon viljelemisellä. Aion jatkaa samalla asenteella ensi vuonna, mutta toivon, että kaikki olisi helpompaa. Voisin hymyillä puhtaasta ilosta, olla onnellinen parempi vointisena ja voisin toivomisen sijaan olla kotona. Läheisten kanssa ja heidän tukena, kuten he ovat olleet tänä vaikeimpana vuonna minun tukena. Kiitos te kaikki, ketkä olette olleet elämässäni, omalla tavallanne. ❤ 

 

Piilosilla

Jotenkin on niin paljon helpompaa piiloutua hymyn ja tyhjien sanojen taakse, kuin näyttää, mitä oikeasti tunnen. Mitä ajattelen, mitä asioita yritän käydä läpi yksin omassa mielessäni. Ympärilläni on paljon rakkaita. Ihmisiä, keille voisin täysin vapaasti, ilman minkäänlaisia estoja avata sielun maisemaani. Se ei vaan ole niin yksinkertaista. Ihminen, joka on aina tottunut olemaan se vahva, kaatumaton.

Nyt on kuitenkin korkea aika tehdä muutos, ennen kuin satutan itseni lisäksi käytökselläni ja toiminnallani ympärilläni olevia ihmisiä. Olen matkalla, ehjää minusta ei varmastikaan kaiken kokemani jälkeen voi saada, mutta kokonaisemman kyllä. Tänään keskustellessani näistä asioista pitkästä aikaa ääneen, ulkopuolisen ihmisen kanssa sain paljon ajateltavaa. Työstettävää oikeastaan. Ulkoisilla kehoa tukevilla tuilla ja ortooseilla saadaan pidettyä kehoni kasassa, mutta mieltä ei ulkoisilla tuilla saada tuettua, saati korjattua.

 Pääsääntöisesti olen toiveikas, näen elämässäni paljon hyviä asioita. Olen aidosti iloinen ja onnellinen suurimman osan ajasta, mutta toisina hetkinä suru ottaa vallan. Suru kaikesta tapahtuneesta sekä siitä, ettei kehoni tai elämäni koskaan tule olemaan entisellään. Se on kylläkin täysin luonnollista, reagoida erilaisin tuntein kaikkeen koettuun. Tunteita ei kenenkään tarvitsisi mielestäni piilotella, ei myöskään itseni.

Muutoksia ei saa toteutumaan hetkessä, kaiken työstäminen on mahdollisesti elämän pituinen matka. Asioiden käsittely tuo mahdollisesti elämääni lisää sisältöä, lisää mielekkyyttä. Haluan oppia olemaan sinut vammautumisen jälkeisen kehoni kanssa. Haluan tuntea olevani se sama nuori, kuin olin ennen vammautumista ja sairastumista.



Saatan antaa somessa itsestäni vahvan ja reippaan kuvan, se on osa suojamuuriani. Itse en perusta koko elämäni jakamisesta somessa, tietyt asiat kuuluvat vain minulle ja läheisilleni, ei puolitutuille ja tuntemattomille. Aina ei siis sokeasti kannata uskoa kuvaan, mikä ihmisestä muodostuu sosiaalisen median eri kanavissa. Minulla on vapaus valita ja haluan säilyttää tietynlaisen rajan sekä ennen kaikkea turvallisuuden. Itseni ja muiden takia.


Miten aion alkaa nyt hoitaa mieltäni ja kehoani kokonaisuutena? Olen saanut matkan varrella hyvin paljon erilaisia, hyväksi todettuja harjoitteita hoitajilta, lääkäreiltä ja terapeuteilta. Itse olen sukeltanut tietoisuustaito- harjoitteiden sekä erityyppisten mindfulness- harjoitteiden maailmaan, ne ovatkin iso osa arkeani ollut jo useamman vuoden ajan.

Nyt olen saanut lisäksi tehtäväksi
opetella erilaisia kehon rajoista muistuttavia harjoitteita.

Näistä aion kirjoittaa kokonaan ihan oman tekstin, kun voimia siihen on.
Nämä kaikki ovat osa hoitoani ja kuntoutustani. Ei yksin, vaan yhdessä.

Näihin lauseisiin toivotan kaikille lukijoille mahdollisimman rauhaisaa pääsiäistä! <3