02.07.2011 ❤️

                                                         Rakkaus.

Mitä se on. Mitä se merkitsee sinulle?
Onko se kolme sanaa päivittäin vailla tekoja?
Onko se arkisia tekoja kiireen keskellä, jotta voit itse joskus hengähtää?
Mitä rakkaus on?

En usko, että kukaan voi määrittää, mitä rakkaus on kahden ihmisen välillä, jos kyseessä et ole sinä itse. 

Miksi mietin tätä nyt?

Meillä oli tänään (tai siis eilen 02.07.2015) neljäs kihlajaispäivä. Meillä rakkaus on ollut sanoja sekä tekoja. Rakkaus ei todella ole ollut ruusuista. On pelätty, on itketty, on surtu ja on myös vihastuttu. Kaikkea mahtuu meidän rakkauteen. Meidän suhteessa on kaksi hyvin erilaista ihmistä. 

Minä, yltiöpositiivinen, määrätietoinen papupata. Kihlattuni hieman hiljaisempi, kiltti kuin mikä. En usko kliseisiin sanontoihin, mutta sanonta "erilaisuus täydentää toisiaan" pätee kyllä meidän kohdalla.

Suhteemme alkutaival oli jo melko koetuksella. Ensimmäisten kuukausien aikana jouduin sairaalaan. Minut leikattiin ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin todella kipeä sairaalasta viimein kotiuduttuani ja liike- sekä nostorajoituksia oli paljon. Siitä alle kuukausi eteenpäin mieheni lähti armeijaan, jossa hän vietti seuraavat 9kk. Sinä aikana tapahtui paljon.

Menimme kihloihin (ensin salaa epävirallisesti vanhemmilta ja sitten vasta silloin heinäkuussa virallisesti), muutimme yhteen; ajatuksella, että on ihanaa, kun on rauhallinen paikka jossa olla miehen tultua kotilomille. Ja se olikin. Luksusta kertakaikkiaan. Joskus kotimme tuntui kylläkin enemmän armeijapoikien hotellilta, mutta se oli hauskaa, muistoja. 

Mieheni päästyä armeijasta olinkin jo aloittanut sairaanhoitaja opinnot. Jonkin tovin ehdimme viettää normaalia elämää kunnes kaikki muuttui. Ja sairastuin; pysyvästi. Invadilisoiva, 24/7 elämässäni läsnäoleva kipusairauteni on todettu tai ainakin sanottu, että se on ja pysyy, mutta odotan silti ihmettä. Ja sitä, että paranen- kaikesta. Jalkani halvauksen tai käteni suhteen ennusteita ei ole. Käteni voi olla heikompi synnynnäisenkin vamman erbin pareesin vuoksi, mutta kovaa treeniä vaan (välillä vähän liian kovaa jopa).

Haluaisin kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä, mitä olen miehelleni antanut ja mitä mieheni on tehnyt eteeni, julkaista teille ihanat lukjani yhden runoistani.

Tämä on kirjoitettu herkällä hetkellä jalan halvaantumisen jälkeen, rankka asia, joka vieläkin hankaloittaa elämäämme todella paljon, kaiken muun lisäksi.



Rakkauden pakettiauto

Ethän pois menisi

Vaikka joskus sanoisin sinulle rumasti

Tiedäthän etten koskaan sitä tarkottaisi

Olen vain pieni sydän, pieni rikottu sielu

Vailla hillittyjä sanoja, sirpaloiduiksi vedettyjä paloja

En osaa pukea, en osaa kävellä

En saa otettua lääkkeitä, en pääse ylös sängystä

Olet kahlittu, olet kuin käsiraudoissa kiinnitettynä minuun 

Enhän sitä tahtoisi

En koskaan sinuun

Sillä lailla takertuisi

En omistushaluisesti omistaisi

Ei kukaan minulta lupaa kysynyt

Kaiken kysymättä veivät

Elämän kertaheitolla 

kuperkeikan 

Ylösalaisin heittivät

Eihän siitä koskaan toisiamme syytetäisiin

Vaan rakkaudella rakkauttamme vaalisimme

Palvoisimme kaikkea hyvää

Sitä yhteistä kipinää, minkä yhä omistamme

Se ei kuole pois, rakkaus on ikuinen

On todistus nähty, kertakaikkinen

En koskaan voisi olla sinulle sellainen

En tarpeeksi hyvä, mutta kuitenkin omanlainen, erilainen

En tylsä, enkä ainakaan liian tasainen

On elämämme vaihtelevaa, melko mutkikasta

Kuin kuoppainen hiekkatie

Vanhalla pakettiautolla vuodelta kahdeksankymmentäyhdeksän, joka saattaa joskus hyytyä mutkissa, mutta vie silti varmasti perille

-Saara-

Sinulle, joka et osannut arvostaa itseäsi

Olen sairastanut invadilisoivaa kipusairautta lähes kaksi vuotta. Sairastuin invadilisoivaan kipusairauteen sappikivitaudin sekä sappirakonpoistoleikkauksen seurauksena, joka tehtiin 20.08.2013. Elämäni on ollut siitä asti melkoista taistelua. Kipuja vuorokauden ympäri, arjesta selviytymistä ja paperisotaa erilaisten tahojen kanssa.

Hoitosuhteeni kipupoliklinikalla alkoi joulukuussa 2013, olin ennen kipupoliklinikalla alkanutta hoitosuhdetta jatkuvasti kipujen vuoksi ensiavussa ja lääkärit tulivat siihen tulokseen, että asiaan olisi tultava muutos.
Yhtäkään pahaa sanaa en kipupoliklinikalta saamastani hoidosta voi sanoa. Ainoastaan toivoisin lisää hoitohenkilökuntaa sinne, jotta kaikille kipupotilaille voitaisiin saada hoitoa riittävän ajoissa, koska kipu ei katso aikaa. Kipu ei odota.

Kerran sain ihanalta kipuhoitajaltani tehtäväksi kirjoittaa myötätuntoisen kirjeen itselleni. Tehtävä ei ollut todellakaan helppo. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kaiken tämän kokemani jälkeen olen kirjeeni ansainnut ja aion suorittaa tehtäväni kiitettävästi. Tosin koskaan en tätä kirjettä kipuhoitajalleni näyttänyt. Ajattelin kopioida nyt alle myötätuntoisen kirjeen minulta itseltäni itselleni, se kuuluu näin;

Haluaisin ensin esittää sinulle yhden kysymyksen; miksi. Sinä et ole julma ihminen ympärillä oleville ihmisille, autat kaikkia muita, jopa yli omien voimavarojesi. Kun olit juuri leikattu ja todella huonossa kunnossa, hoidit viimeisillään olevaa ukkiasi, koska et osannut kieltäytyä, et voinut näyttää, ettet kykenisi siihen. Suoritit lopussa olevia sairaanhoitaja opintoja. Hoidit kaiken muun arjen siinä rinnalla. Huolehdit kodista sekä hallitsit hyvin kaikkea muutakin. 

Taas herää kysymys miksi. Miksi sinun täytyy olla noin kovin julma itsellesi. Olisi reilua, että kohtelisit itseäsi, kuten kohtelet muita. 

Kuvittelet kai, että sinun tulee olla jotakin suurta. Hallita elämää, joka kantilta. Sinun tulee olla jotakin kovaa ja vahvaa kuin betoni. Mutta ymmärtäisitpä sen, että vahvallakin on oikeus olla heikko. Et voi oikeasti olla vahva, jos et osaa olla heikko -tiedäthän sen itsekin? Ethän vaadi muitakaan olemaan jatkuvasti vahva ja kätkemään heikkouden.

Ehkä et ole halunnut ymmärtää, mitä olet käynyt läpi. Et ole tainnut antaa hetkeksikään itsellesi lupaa olla kipeä tai sairas. Sinähän olet reipas ja rohkea- eihän sellainen ihminen voi sairastua. Miksi ei? Mikä sinua olisi suojellut. Nyt on aika hyväksyä se, mitä elämäsi on. Se on sinun elämäsi, etkä saa antaa enää hetkenkään lipua ohitse.

Sinun täytyy vain mennä eteenpäin. Nyt on se hetki. Aika opetella luopumaan. Voit antaa itsellesi luvan ottaa tilalle jotain uutta, kun luovut jostain vanhasta- vaikka ajatuksella persoonasi tyyliin, kun luovut vanhoista vaatteista, voit ostaa tilalle paljon uusia, paljon kivempia ja hienompia.

Ymmärtäisit nyt, ettei elämäsi ole ohi. Se on vasta alussa. Tämä on sinun seikkailu jossa on ollut mutkia ja ojia, mutta ne täytyy vain matkata sekä ottaa vastaan kaikki, mitä vastaan tulee.

Toivoisin sinun hyödyntävän nyt kaikki ne lahjat, mitä sinulla on; jollain muulla tavalla kuin itseäsi kuluttamalla. Elää siinä hetkessä.

<3:llä Minä

Ja samaa toivon teiltä, olkaa armollisia itsellenne, antakaa lupa itsellenne olla joskus heikkoja, ihminen ei voi olla vahva, jos ei kykene olemaan heikko. Olkaa myötätuntoisia itseänne kohtaan. Rakastakaa itseänne. Pitäkää huolta itsestänne. Koska meillä on aina itsemme, kehomme ja mielemme. Kokonaisuus.

Uusi alku

Pitkän aikaa mietin, aloittaisinko uudelleen minulle rakkaan harrastuksen. Eli blogin kirjoittamisen. Näin yön pimeinä tunteina tulin siihen tulokseen, että kyllä. Ja tässä sitä ollaan.
Ensimmäistä postausta kirjoittamassa- uusi alku.

                                 

Elämäni ei ole ollut ruusuilla tanssimista ja voin jo alussa kertoa, että blogini tulee olemaan matka, matka elämässäni, matka menneessä ja matka tulevassa. Mutta etenkin matka juuri tässä, tässä hetkessä. On tapahtunut paljon asioita, joilla on ollut suuri vaikutus minuun itseeni, perheeseeni sekä muuhun lähipiirini. Elämäni on kaventunut neljän seinän sisään, kodistani on tullut vankilani.

En ikinä olisi osannut kuvitella näin tapahtuvan. Ei kukaan varmasti osaa. Olen ollut pitkään sairaslomalla ja olin palaamassa töihin, kunnes tapahtui odottamaton käänne ja kaikki vietiin jalkojeni alta hetkessä. Kaikki mistä olin unelmoinut. Kaikki mistä olin haaveillut.

Nyt on aika rakentaa elämälle uusi alku, uusi pohja. Vahva sellainen. Elämä ei ole koskaan itsestäänselvää. Mitä tahansa voi tapahtua, kenelle tahansa. Koskaan ei tulisi luottaa sanontaan "elämä kantaa." Niin se ei ole tehnyt, ainakaan minun kohdallani. Silti uskon ja luotan, että tulevaisuuteni tulee olemaan valoisa. Elämäni yhtä arvokas kuin olisi ollut ilman näitä tapahtumiakin.

Meillä on mieheni kanssa paljon suunnitelmia, paljon odotuksia tulevalta ja kaikki jää nähtäväksi. Lisää elämästäni, kaikesta tapahtuneesta kerron teille vielä. Pala palalta avaan mennyttä sekä tulevaa. Tulette näkemään kuntoutumistani, taisteluani sekä positiivista energiaani, joka kantaa läpi harmaan kiven.