Pimeä huuto

Rakastan kirjoittaa. Kirjoittaminen on tapani tuoda tunteitani ulos, ulos minusta. Runoissa tietysti on tietynlaista "runollisuutta" mukana. Olen onnellinen, että löysin kirjoittamisen uudelleen. Pitkään mietin, uskallanko julkaista näitä. Kaikkihan tietävät, että kaikki, mitä kirjoitan niiden julkaiseminen muualla ilman minun lupaa on luvatonta ja siinä rikottaisiin tekijänoikeuksia? Uskon sen. Eli kaiken tällaisen olen pitänyt ihan itsestäänselvänä.

Enemmänkin mietin sitä, uskallanko olla näin avoin. Runot ja kaikki tekstit, mitä julkaisen, ovat kuitenkin melko henkilökohtaisia. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että miksi pitäisi salata ja olla jotain, mitä ei ole? Keneltä salailisin? Olen mitä olen. Elämä on tässä ja nyt. Tällä hetkellä istun pyörätuolissa. Kärsin invadilisoivista kivuista 24/7. Toinen käteni toimii hieman huonommin kuin toinen. Jalassani on halvaus sekä hermostollinen sairaus, kaikki nämä ovat minusta itsestäni riippumattomia asioita.

Olen välillä todella väsynyt ja epätoivoinen tilanteeni suhteen. Haluaisin käydä töissä ja mennä päivisin miten huvittaa. Haluaisin nähdä parasta ystävääni sekä kummipoikaani usein kuten ennenkin. Haluaisin kyetä toimimaan itsenäisesti, enkä olla toisten ihmisten autettavana 24/7. Haluaisin kyetä itse pesemään pyykkimme niin, ettei äitini tarvitsisi tehdä sitä, mutta hän tekee, koska hän rakastaa ja tahtoo auttaa, kun tietää, että mieheni aika menee töiden ohella minun auttamisessa ja kuntouttamisessa. Tahtoisin, että näkisin isääni sekä äitipuoltani usein muutenkin kuin silloin, kun he ovat ihanasti lupautuneet kuljettamaan minua lääkäreihin, fysioterapioihin ja joka paikkaan. Haluaisin kyetä matkustamaan sisarusteni luo silloin, kun siltä tuntuu. Kuten myös muiden sukulaisten. Haluaisin mennä joka päivä katsomaan isovanhempiani. Silloin, kun ukkini oli sairaalassa olin itse huonossa kunnossa. Näen unia siitä, että ukki kävelee edellä johonkin ja huudan hänen perään, enkä kykene kävellä perässä, koska jalkani ei toimi.

Eli tiivistettynä- toivoisin, että elämäni palaisi ennalleen. Vaikka tiedän, että olisi hyvä yrittää elää tässä ja nyt. Siihen pyrinkin. Toisinaan se on vain kovin hankalaa. Kaikilla on heikkoja hetkiä. Elämässä on asioita, joita ei vain voi aina ymmärtää.

Mutta nyt haluan julkaista teille runon, jonka kirjoitin vähän heikompana hetkenä. Tämä viikko on ollut taas melkoisen raskas. Sairastamisen lisäksi joudun käymään melkoisen paljon muitakin asioita läpi. Paperiasiat sekä asian kanssa eläminen vie todella paljon voimia. Haluan silti uskoa, että tämä on väliaikaista. Tai ainakin jotain tapahtuu niin, että eläminen asian kanssa on helpompaa. Mutta itse asiaan!

Pimeä huuto

Kesäisen hento kuiskaus 

Enkelin lento, suojelus

Lapsen pienen maallisen

Askel heikko, raskas taakka 

Joka päiväinen

Ota siipiesi suojaan

Hennon helmasi huomaan 

En katsettani irti päästä

Tarvitsen suojaasi

Huolimatta säästä

Käy kiivas sota pääni sisällä

Piikikkäät, terävät

kynnet repivät luiset kämmenet

Raapivat, raatelevat sisimmässä

Alien se siellä syö, ei kysy lupaa 

Huoletta asuu minussa

Voimani imee, tuskaa

Huolta, pelkoa

Surutta kaiken vie

Ei mitään pelkää 

On paholaisen

Puvussa

Auta minua

Kuulethan pyynnön

Ei kukaan kutsuuni

Vastaa

Olen yksin, huudan

Pimeässä

Tyhjä on huone

Seinät valkoiset 

Vankilaksi kehoni

Muuttunut on,

Ei liikettä raajassani,

Mikä todellista,

Mikä unta,

Missä olen

Pakoon pääse en

Vie minut jo pois

Pelasta, olethan

Valon enkeli 

-Saara-