perjantai 31. heinäkuuta 2015

Miten täällä voidaan?

Miten kuvailisin tämän hetkistä elämäntilannettani?

Taistelua erilaisia tahoja vastaan. Taistelua oikeuksistani. Kuntoutumista, elämää hetki kerrallaan. Tämä on elämääni. Elämäni ei silti ole pelkkää taistelua. Elämäni on pieniä iloja, onnistumisen hetkistä kertomista- nauttimista läheisteni seurasta.

En osaa elää ehkä, kuten sairastuneen ihmisen kuuluisi monen mielestä elää. Toisaalla kuulen usein kysymyksiä, miten voin muka olla niin kipeä, kun näytän niin hyvältä" ja nauran. Miten voin olla sairas, kun olen niin  nuori ja jaksan pitää puoliani  sekä hoitaa omia asioitani.. No, kuka kaiken tekisi puolestani, jos en minä itse. Olen aina ollut tällainen persoona. Ennen sairastumistakin olin "vahva" luonne. Pidin omia puoliani, pidin muiden puolia. En valittanut juuri mistään, vaan etsin kaikesta aina mielummin jotain hyvää, koska en nähnyt mitään voittoa siinä, että olisin jatkuvasti valittanut kaikesta, tottakai valitan silloin tällöin ja kun siltä tuntuu. Ja kuuntelen mielellään ihmisten huolia ja murheita. Mutta minulla on oma tapani käsitellä mm. Omaa sairastumistani.

Tiedän, etten voi vaikuttaa sairauksiini jatkuvalla sairauteni käsittelyllä. Teen kaiken minkä voin. Käyn fysioterapiassa, kuntoutan itse itseäni, teen kotiharjoitukset, pidän mielen virkeänä, hoidan pakolliset paperiasiat- uskon parempaan. Pääasia on, että saan olla ja elää kotona. Kaikki on mahdollistettu niin, mikä on mieletöntä.


 En nää sitä omalla kohdallani tarpeellisena, että joka sekuntti murehdin sitä, että miksi juuri minulle kävi näin ja voi, että kun elämäni on nyt surkeaa. En voita sillä mitään, uhriutuneen mielen ja kenties toivottoman olon? Ei käy minun selviytymis strategiaani. Kenties soveltuu toisille, enkä väheksy sitä laisinkaan. Jokaisella on oma tapansa käsitellä asioita ja se tulisi hyväksyä. Ei ole oikeaa eikä väärää. 

Meidän jokaisen pitäisi myös muistaa, että nuori ja huoliteltu voi olla myös sairas. Se, että näyttää ulospäin hyvältä ja hymyilee ei tarkoita, ettei voisi sattua niin paljon, että tuntuu siltä kuin tekisi kuolemaa kivun vuoksi. Kipu on invadilisoivaa. Jalka ei edelleenkään toimi. Mutta uskon silti tulevaan. Täältä noustaan vielä. Tärkeintä on uskoa ja toivoa. Niin kauan, kun on toivoa, on elämää.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Pimeä huuto

Rakastan kirjoittaa. Kirjoittaminen on tapani tuoda tunteitani ulos, ulos minusta. Runoissa tietysti on tietynlaista "runollisuutta" mukana. Olen onnellinen, että löysin kirjoittamisen uudelleen. Pitkään mietin, uskallanko julkaista näitä. Kaikkihan tietävät, että kaikki, mitä kirjoitan niiden julkaiseminen muualla ilman minun lupaa on luvatonta ja siinä rikottaisiin tekijänoikeuksia? Uskon sen. Eli kaiken tällaisen olen pitänyt ihan itsestäänselvänä.

Enemmänkin mietin sitä, uskallanko olla näin avoin. Runot ja kaikki tekstit, mitä julkaisen, ovat kuitenkin melko henkilökohtaisia. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että miksi pitäisi salata ja olla jotain, mitä ei ole? Keneltä salailisin? Olen mitä olen. Elämä on tässä ja nyt. Tällä hetkellä istun pyörätuolissa. Kärsin invadilisoivista kivuista 24/7. Toinen käteni toimii hieman huonommin kuin toinen. Jalassani on halvaus sekä hermostollinen sairaus, kaikki nämä ovat minusta itsestäni riippumattomia asioita.

Olen välillä todella väsynyt ja epätoivoinen tilanteeni suhteen. Haluaisin käydä töissä ja mennä päivisin miten huvittaa. Haluaisin nähdä parasta ystävääni sekä kummipoikaani usein kuten ennenkin. Haluaisin kyetä toimimaan itsenäisesti, enkä olla toisten ihmisten autettavana 24/7. Haluaisin kyetä itse pesemään pyykkimme niin, ettei äitini tarvitsisi tehdä sitä, mutta hän tekee, koska hän rakastaa ja tahtoo auttaa, kun tietää, että mieheni aika menee töiden ohella minun auttamisessa ja kuntouttamisessa. Tahtoisin, että näkisin isääni sekä äitipuoltani usein muutenkin kuin silloin, kun he ovat ihanasti lupautuneet kuljettamaan minua lääkäreihin, fysioterapioihin ja joka paikkaan. Haluaisin kyetä matkustamaan sisarusteni luo silloin, kun siltä tuntuu. Kuten myös muiden sukulaisten. Haluaisin mennä joka päivä katsomaan isovanhempiani. Silloin, kun ukkini oli sairaalassa olin itse huonossa kunnossa. Näen unia siitä, että ukki kävelee edellä johonkin ja huudan hänen perään, enkä kykene kävellä perässä, koska jalkani ei toimi.

Eli tiivistettynä- toivoisin, että elämäni palaisi ennalleen. Vaikka tiedän, että olisi hyvä yrittää elää tässä ja nyt. Siihen pyrinkin. Toisinaan se on vain kovin hankalaa. Kaikilla on heikkoja hetkiä. Elämässä on asioita, joita ei vain voi aina ymmärtää.

Mutta nyt haluan julkaista teille runon, jonka kirjoitin vähän heikompana hetkenä. Tämä viikko on ollut taas melkoisen raskas. Sairastamisen lisäksi joudun käymään melkoisen paljon muitakin asioita läpi. Paperiasiat sekä asian kanssa eläminen vie todella paljon voimia. Haluan silti uskoa, että tämä on väliaikaista. Tai ainakin jotain tapahtuu niin, että eläminen asian kanssa on helpompaa. Mutta itse asiaan!

Pimeä huuto

Kesäisen hento kuiskaus 
Enkelin lento, suojelus
Lapsen pienen maallisen
Askel heikko, raskas taakka 
Joka päiväinen
Ota siipiesi suojaan
Hennon helmasi huomaan 
En katsettani irti päästä
Tarvitsen suojaasi
Huolimatta säästä

Käy kiivas sota pääni sisällä
Piikikkäät, terävät
kynnet repivät luiset kämmenet
Raapivat, raatelevat sisimmässä

Alien se siellä syö, ei kysy lupaa 
Huoletta asuu minussa
Voimani imee, tuskaa
Huolta, pelkoa
Surutta kaiken vie
Ei mitään pelkää 
On paholaisen
Puvussa

Auta minua
Kuulethan pyynnön
Ei kukaan kutsuuni
Vastaa
Olen yksin, huudan
Pimeässä

Tyhjä on huone
Seinät valkoiset 
Vankilaksi kehoni
Muuttunut on,
Ei liikettä raajassani,
Mikä todellista,
Mikä unta,
Missä olen
Pakoon pääse en
Vie minut jo pois
Pelasta, olethan
Valon enkeli 

-Saara-



torstai 2. heinäkuuta 2015

02.07.2011 ❤️

                                                         Rakkaus.











Mitä se on. Mitä se merkitsee sinulle?
Onko se kolme sanaa päivittäin vailla tekoja?
Onko se arkisia tekoja kiireen keskellä, jotta voit itse joskus hengähtää?
Mitä rakkaus on?

En usko, että kukaan voi määrittää, mitä rakkaus on kahden ihmisen välillä, jos kyseessä et ole sinä itse. 

Miksi mietin tätä nyt?

Meillä oli tänään (tai siis eilen 02.07.2015) neljäs kihlajaispäivä. Meillä rakkaus on ollut sanoja sekä tekoja. Rakkaus ei todella ole ollut ruusuista. On pelätty, on itketty, on surtu ja on myös vihastuttu. Kaikkea mahtuu meidän rakkauteen. Meidän suhteessa on kaksi hyvin erilaista ihmistä. 

Minä, yltiöpositiivinen, määrätietoinen papupata. Kihlattuni hieman hiljaisempi, kiltti kuin mikä. En usko kliseisiin sanontoihin, mutta sanonta "erilaisuus täydentää toisiaan" pätee kyllä meidän kohdalla.

Suhteemme alkutaival oli jo melko koetuksella. Ensimmäisten kuukausien aikana jouduin sairaalaan. Minut leikattiin ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin todella kipeä sairaalasta viimein kotiuduttuani ja liike- sekä nostorajoituksia oli paljon. Siitä alle kuukausi eteenpäin mieheni lähti armeijaan, jossa hän vietti seuraavat 9kk. Sinä aikana tapahtui paljon.

Menimme kihloihin (ensin salaa epävirallisesti vanhemmilta ja sitten vasta silloin heinäkuussa virallisesti), muutimme yhteen; ajatuksella, että on ihanaa, kun on rauhallinen paikka jossa olla miehen tultua kotilomille. Ja se olikin. Luksusta kertakaikkiaan. Joskus kotimme tuntui kylläkin enemmän armeijapoikien hotellilta, mutta se oli hauskaa, muistoja. 

Mieheni päästyä armeijasta olinkin jo aloittanut sairaanhoitaja opinnot. Jonkin tovin ehdimme viettää normaalia elämää kunnes kaikki muuttui. Ja sairastuin; pysyvästi. Invadilisoiva, 24/7 elämässäni läsnäoleva kipusairauteni on todettu tai ainakin sanottu, että se on ja pysyy, mutta odotan silti ihmettä. Ja sitä, että paranen- kaikesta. Jalkani halvauksen tai käteni suhteen ennusteita ei ole. Käteni voi olla heikompi synnynnäisenkin vamman erbin pareesin vuoksi, mutta kovaa treeniä vaan (välillä vähän liian kovaa jopa).

Haluaisin kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä, mitä olen miehelleni antanut ja mitä mieheni on tehnyt eteeni, julkaista teille ihanat lukjani yhden runoistani.

Tämä on kirjoitettu herkällä hetkellä jalan halvaantumisen jälkeen, rankka asia, joka vieläkin hankaloittaa elämäämme todella paljon, kaiken muun lisäksi.



Rakkauden pakettiauto

Ethän pois menisi
Vaikka joskus sanoisin sinulle rumasti
Tiedäthän etten koskaan sitä tarkottaisi

Olen vain pieni sydän, pieni rikottu sielu
Vailla hillittyjä sanoja, sirpaloiduiksi vedettyjä paloja

En osaa pukea, en osaa kävellä
En saa otettua lääkkeitä, en pääse ylös sängystä

Olet kahlittu, olet kuin käsiraudoissa kiinnitettynä minuun 
Enhän sitä tahtoisi
En koskaan sinuun
Sillä lailla takertuisi
En omistushaluisesti omistaisi

Ei kukaan minulta lupaa kysynyt
Kaiken kysymättä veivät
Elämän kertaheitolla 
kuperkeikan 
Ylösalaisin heittivät

Eihän siitä koskaan toisiamme syytetäisiin
Vaan rakkaudella rakkauttamme vaalisimme
Palvoisimme kaikkea hyvää
Sitä yhteistä kipinää, minkä yhä omistamme
Se ei kuole pois, rakkaus on ikuinen
On todistus nähty, kertakaikkinen

En koskaan voisi olla sinulle sellainen
En tarpeeksi hyvä, mutta kuitenkin omanlainen, erilainen
En tylsä, enkä ainakaan liian tasainen

On elämämme vaihtelevaa, melko mutkikasta
Kuin kuoppainen hiekkatie
Vanhalla pakettiautolla vuodelta kahdeksankymmentäyhdeksän, joka saattaa joskus hyytyä mutkissa, mutta vie silti varmasti perille

-Saara-