Yleensä kuuntelen biiseistä ihan ensimmäisenä sanat. Tänä iltana Pariisin kevät on soinut muistona menneistä kesistä. Kaikista niistä kesäisistä, hiekkaisista varpaista ruissalon hiekassa.
Tämä ilta on ollut fyysisesti taas raskas. Milloin ei olisi? Joskus toivoisin, että voisin ottaa tauon tästä kehosta.
Turvaudun usein musiikkiin. Turvaudun erilaisiin harjoitteisiin. Ne eivät poista kipua, eikä oireita, mutta kaikesta tulee helpompaa kantaa.
"Verenhimoiset hirviöt kannoillani.
Liian pitkä matka perille.
Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta.
Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta.
Paras suojata silmät.
Mua häikäisee niin.
Mä en tahdo enää juosta,
Ja vilkuilla taakseni.
Pitelisit mua hetken,
Laulaisit laulun.
Mä en jaksa enää nousta
Putoamaan takaisin.
Rakensimme talon joen rantaan siellä
Elimme onnellisina
Ja täytyimme rakkaudesta.
Oli ruoho vihreää
Eikä satu ollut pimeää.
Upotimme varpaat
Hiekkaan joen rannalla.
Paras suojata silmät.
Mua häikäisee niin.
Mä en tahdo enää juosta,
Ja vilkuilla taakseni.
Pitelisit mua hetken,
Laulaisit laulun.
Mä en jaksa enää nousta
Putoamaan takaisin.
Paras suojata silmät.
Mua häikäisee niin.
Mä en tahdo enää juosta
Ja vilkuilla taakseni.
Pitelisit mua hetken
Laulaisit laulun.
Mä en jaksa enää nousta
Putoamaan takaisin."
Pariisin kevät- Häikäisee
maanantai 9. tammikuuta 2017
perjantai 6. tammikuuta 2017
Uusi vuosi 2017
En tehnyt ainuttakaan uuden vuoden lupausta. En odota mitään, mutta toivon senkin edestä. Päällimmäisenä toiveenani on saada lisää energiaa, jotta voisin toteuttaa kaikki suunnitelmat ja haaveet, joita onkin parin vuoden aikana kertynyt jonkin verran.
Vammautumisesta tulee tänä vuonna kaksi vuotta. Saattaa kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta kaksi ensimmäistä vuotta ovat kuntoutumisen ja ennusteen kannalta kaikista merkittävimmät.
Päivä päivältä olen onnellisempi siitä, että olen elossa. Päivä päivältä toiveikkaampi tulevaisuuden suhteen. En osaa pelätä, enkä miettiä mennyttä. Pyrin elämään tässä ja nyt. Hetkessä. Hetki on ainut asia, joka kantaa. Hetki on ainut, millä on merkitystä.
Vuonna 2016 sain uusia diagnooseja, vietin enemmän aikaa sairaalassa kuin kotona. Toivoin ja olin toivoton. Täytin 25 vuotta. Rakastin. Luovuin. Uusi vuosi vaihtui suihkun lattialla kivusta oksentaen.
Mutta nyt ei ole aika muistella mennyttä. Tänä vuonna on tiedossa paljon kaikkea. Paljon suunnitelmia, odotuksia. Tässä kuussa toivon, että hoitoni suhteen tulisi selvyyttä. Huomenna (tai siis oikeastaan tänään) aion suunnistaa parhaan ystäväni kanssa ulos pitkästä aikaa. Parin viikon päästä olisi tarkoitus lähteä helsinkiin viettämään viikonloppua yhden todella tärkeän ihmisen kanssa. Tammikuun viimeisenä viikonloppuna toivon näkeväni myös tärkeimpiin lukeutuvia ihmisiä sekä silloin starttaisi myös vuoden ensimmäinen kuntoutusjakso.
Ihmisillä on ollut vuosien varrella iso rooli kuntoutumisessani ja järjissäni pysymisessä. En tiedä mitä tekisin ilman ystäviä, perhettä, sukulaisia, vertaisia ja S:ssää. Pieniä karvasia murusia unohtamatta. Iso kiitos kuuluu myös kaikille hoitaville ja kuntouttaville tahoille, ketkä ovat osansa saaneet kaikesta turhautumisestani, joka on luonnollisesti kuulunut tähän prosessiin. Sairaalan päivystyksen ja osastojen lääkärit sekä hoitajat ovat myös olleet ihan huippuja. Kuntoutustahoja unohtamatta. Kotihoidon hoitajat tiesivät myös aina oikeat sanat ovesta sisään tullessaan. Ja avustajat ovat olleet parhaimmat ikinä.
Kuinka kiitollinen voinkaan olla kaikista näistä ihmisistä ympärilläni. Näillä fiiliksillä on hyvä lähteä tulevaan vuoteen. Väsyneenä, mutta toiveikkaana. S opiskelee lähihoitajaksi Porvoossa ja arkeni jatkuu avustajan turvin. Perheelläni on myös merkittävä rooli arjessani. Turvapuhelin sekä kotiin saatavat muut palvelut ovat myös tarvittaessa tukena arjessa.
Infektioherkkyyden vuoksi joudun pitkälti välttelemään tällä hetkellä ihmispaljouksia. Marraskuun lopulla sairastettu septinen infektio väsyttää vieläkin. Paljon lepoa siis näin vuoden alottajaisiksi. Koti, oma sänky. Paras paikka kerätä voimia tähän vuoteen❤
Vammautumisesta tulee tänä vuonna kaksi vuotta. Saattaa kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta kaksi ensimmäistä vuotta ovat kuntoutumisen ja ennusteen kannalta kaikista merkittävimmät.
Päivä päivältä olen onnellisempi siitä, että olen elossa. Päivä päivältä toiveikkaampi tulevaisuuden suhteen. En osaa pelätä, enkä miettiä mennyttä. Pyrin elämään tässä ja nyt. Hetkessä. Hetki on ainut asia, joka kantaa. Hetki on ainut, millä on merkitystä.
Vuonna 2016 sain uusia diagnooseja, vietin enemmän aikaa sairaalassa kuin kotona. Toivoin ja olin toivoton. Täytin 25 vuotta. Rakastin. Luovuin. Uusi vuosi vaihtui suihkun lattialla kivusta oksentaen.
Mutta nyt ei ole aika muistella mennyttä. Tänä vuonna on tiedossa paljon kaikkea. Paljon suunnitelmia, odotuksia. Tässä kuussa toivon, että hoitoni suhteen tulisi selvyyttä. Huomenna (tai siis oikeastaan tänään) aion suunnistaa parhaan ystäväni kanssa ulos pitkästä aikaa. Parin viikon päästä olisi tarkoitus lähteä helsinkiin viettämään viikonloppua yhden todella tärkeän ihmisen kanssa. Tammikuun viimeisenä viikonloppuna toivon näkeväni myös tärkeimpiin lukeutuvia ihmisiä sekä silloin starttaisi myös vuoden ensimmäinen kuntoutusjakso.
Ihmisillä on ollut vuosien varrella iso rooli kuntoutumisessani ja järjissäni pysymisessä. En tiedä mitä tekisin ilman ystäviä, perhettä, sukulaisia, vertaisia ja S:ssää. Pieniä karvasia murusia unohtamatta. Iso kiitos kuuluu myös kaikille hoitaville ja kuntouttaville tahoille, ketkä ovat osansa saaneet kaikesta turhautumisestani, joka on luonnollisesti kuulunut tähän prosessiin. Sairaalan päivystyksen ja osastojen lääkärit sekä hoitajat ovat myös olleet ihan huippuja. Kuntoutustahoja unohtamatta. Kotihoidon hoitajat tiesivät myös aina oikeat sanat ovesta sisään tullessaan. Ja avustajat ovat olleet parhaimmat ikinä.
Kuinka kiitollinen voinkaan olla kaikista näistä ihmisistä ympärilläni. Näillä fiiliksillä on hyvä lähteä tulevaan vuoteen. Väsyneenä, mutta toiveikkaana. S opiskelee lähihoitajaksi Porvoossa ja arkeni jatkuu avustajan turvin. Perheelläni on myös merkittävä rooli arjessani. Turvapuhelin sekä kotiin saatavat muut palvelut ovat myös tarvittaessa tukena arjessa.
Infektioherkkyyden vuoksi joudun pitkälti välttelemään tällä hetkellä ihmispaljouksia. Marraskuun lopulla sairastettu septinen infektio väsyttää vieläkin. Paljon lepoa siis näin vuoden alottajaisiksi. Koti, oma sänky. Paras paikka kerätä voimia tähän vuoteen❤
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)