Pyhät ovat viimein ohi. Kuuntelen rauhoittavaa musiikkia kultaisilla nappikuulokkeillani spotifystä. S hengittää raskaasti vierelläni. Tartun häntä kädestä kiinni ja yritän kietoutua keho vasten hänen kehoaan. Tämä rikkinäinen keho ei tahdo totella. En ole halvaannuttuani kyennyt kääntymään laisinkaan itsenäisesti toiselle kyljelleni ja muutenkin tarvitsen apua, jos tahdon hyvän asennon vuoteessa. En kehtaa herättää toista, vain kertoakseni nähneeni jälleen painajaista ja haluavani kainaloon.
Aiemmin en ole nähnyt unia juurikaan. Viimeaikoina kuitenkin mitä ihmeellisemmät unet ovat pitäneet minut hereillä. Saatan herätä huutaen yksin leikkaussalista tai pudota autolla kalliolta ja laahautua käsillä maata pitkin etsiäkseni apua, kunnes joku tulee ja pysäyttää matkani. Myös kivut jaksavat valvottaa, mutta se on vain hyväksyttävä tai ehkä enemmänkin siedettävä tosiasia.
Tästä syystä, että yöt ovat tällä hetkellä mitä ovat- päivät menee pitkälti sumussa. Se tuntuu kurjalta.
Vaikka olenkin nykyisin melkoinen erakko, rakastan olla yksin ja erillään kaikesta. Samalla nautin enemmän kuin mistään ihmisistä ympärilläni. Joskus myös fyysisestä läheisyydestä. Olen silti se sama sielu hieman rikkinäisemmässä kuoressa kuin aiemmin. Kaipaan ihmisten keskelle. Onneksi on monia ihmisiä, ketkä pitävät minut kasassa, vaikka eivät fyysisesti läsnä olisikaan.
Ensi vuodelta kuitenkin toivon enemmän läheisyyttä, vieläkin enemmän rakkautta, jota voin antaa ja saada sekä paljon paljon vapaaehtoistyötä tehtäväksi. Kaikki kuitenkin voimien mukaan, en halua pettyä vaadittuani itseltäni liikoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti