Elämän kiertokulku

Mitä haluaisin elämältä.

Mietitkö koskaan tällaista kysymystä?
Minä mietin, usein. En tiedä miettisinkö, jos eläisin unelmaani. Tekisin töitä ammatissa, jota rakastan- sairaanhoitajana vuodeosastolla. Suunnittelisin lomamatkoja lämpimään ja iltaisin keskustelisin mieheni kanssa perheenlisäyksestä.

Mutta nyt- nyt haluaisin hyvän fysioterapeutin. Tai ylipäätään olla sellaisessa kunnossa, että pystyisin käydä fysioterapiassa. Kuntoni on viimeaikoina romahtanut. Aiemmin jaksoin istua pyörätuolissakin pidempiä aikoja sekä tehdä kotijumppia, mutta nykyisin jo pelkkä sängystä ylösnousu tuntuu kovin raskaalta. Haluaisin myös monia muita asioita. Aktiivista liikettä jalkaani. Asianmukaista hoitoa. En yhtäkään vähättelevää lausetta mistään suunnalta. Haluaisin kyetä kulkemaan ja toimimaan omatoimisesti edes jonkinlaisia matkoja. Askel kerrallaan, hiljaa hyvä tulee.

Toisinaan meinaa vain usko ja toivo loppua. En jaksaisi enää odottaa. Haluaisin kaiken tapahtuvan nyt- eikä kohta.

Tuntuu todella pahalta katsoa, miten maailma ympärillä pyörii. Miten ihmiset elää tavallista elämää. En voi tietää, mitä toisten ihmisten elämissä tapahtuu, mutta kaikki se, mitä näen, tuntuu suoraan sanottuna pahalta. Toiset menevät kouluun, toiset herää aamulla aikaisin töihin. Kenelle tulee perheenlisäystä. Yksi jos toinen lähtee illalla urheiluharrastusten pariin.

Ei se ole minulta pois millään tavalla, en sano niin, mutta se tuntuu pahalta, kun itse katsoo sivusta ja miettii, mitä oma elämäkin voisi olla.

Olen silti onnellinen. Olen elossa. Minulla on loistavat ystävät keiden kanssa puida näitä asioita sekä minulla on haaveita. Haaveilen joka ilta siitä, mitä vielä tulen tekemään. Kaikesta huolimatta uskallan unelmoida. Joskus mieheni kysyykin, olenko sekaisin? Kun tanssin ja nauran. Se ei kai ole tyypillistä näin sairaalle. Olen silti minä- Saara. Nuori, 24- vuotias, kovia kokenut, pohjalta ylös rämpinyt, pitkän kivisen tien kulkenut. En aio piiloutua. Aion elää ja aion näyttää itselleni mihin kaikkeen minusta on.

Onko multa viety kaikki?

Joskus ajaudun katkerien ajatusten vietäväksi. Ei ole ketään henkilöä, ketä syyttää tästä kaikesta. Siitä, että istun nyt tässä, olen vuorokauden ympäri toisen ihmisen avun varassa- enkä kykene enää mihinkään omatoimisesti. Minulla on loistavat avustajat sekä mieheni toimii loistavasti hoitajanakin. Mutta on miehelle jäätävä muutakin. Joten kotihoidon tärkeyttä en voi koskaan painottaa liikaa.

Tämä on nöyryyttävää. Milloin hoitajasta tuli hoidettava? Milloin lääkevastainen ihminen joutui väkipakolla alkaa syödä lääkkeitä? Miksi kävelevältä ihmiseltä vietiin kävelykyky?

Nämä ovat sellaisia kysymyksiä, joita voin pyöritellä päässäni vaikka lopun elämääni. Muta en halua. En halua uhrata enää yhtäkään hetkeä sairaudelle ja murehtimiselle. Olen jo pohtinut liikaa, mitä joku ajattelee minusta, mitä siellä teksteissäni nyt lukee, minkälainen potilas minun nyt sitten oikein pitäisi olla, jotta olisin riittävän hyvä potilas?

Fakta on se, että koskaan ei löydy ketään kaltaistani. Ei hyvässä, eikä myöskään pahassa. Siinä suhteessa olen täysin yksin tässä maailmassa. Ja joudun "seisomaan omilla jaloillani" tämän asian suhteen.

Rakastan elämää. Rakastan läheisiäni. En halua aiheuttaa kenellekään mitään mielipahaa. Teen kaikkeni kuntoutumiseni eteen ja enempään en pysty. Olen tässä ja nyt. Elän ja hengitän. Toivon, että myös te teette niin. Eläkää. Älkää pitäkö mitään koskaan itsestäänselvyytenä. Sitä elämä ei ole.

Elämä on karua, joskus on mentävä monien, monien syvien monttujen läpi, mutta olen varma, että joskus tulee jotain, minkä vuoksi se kaikki rämpiminen kannatti.

Tänään olen onnellisempi, kuin koskaan, kun saan olla tässä. Koti on siellä, missä sydän on.

Vahvakin väsyy- se lienee sallittua

En haluaisi tuntea syyllisyyttä tästä, mutta tunnen väkisin. Tuntuu, että minun on pyydettävä anteeksi koko maailmalta. Pyytää anteeksi sitä, että olen näin tajuttoman väsynyt. Toisinaan liian väsynyt jopa laittamaan teksiviestiä ystäville kertoakseni, että he ovat edelleen yhtä rakkaita- olen vain liian väsynyt ja uupunut. Väsynyt ja tuhansia unettomia öitä takana. Väsymykseen ei varmaankaan ole yhtä tiettyä syytä. Kaikki tämä, mitä elämässäni on viimeaikoina ollut on varmaan kokonaisuudessaan syynä tähän ympärivuorokautiseen tajuttoman kovaan uupumukseen, jopa suorituskeskeisestä minusta on tullut välinpitämätön- ennen välttämättömien suoritettavien asioiden suhteen.

Toivoisin, että ihmiset ympärilläni ymmärtäisivät, ettei kyse ole laiskuudesta. En myöskään välttele, enkä haluaisi olla yksin. Kaipaan läheisyyttä, kaipaan ystäviä. Kaipaan teitä kaikkia. Kaipaan edelleen puheluja, vaikka usein en niihin vastaakaan- syynä siihen on yksinkertaisuudessaan se, että minä olen liian uupunut vastaamaan puhelimeen tai nukun. Haluaisin, että joku vain tulisi makaamaan sänkyyni kanssani, silittäisi päätäni ja kertoisi, etten jää yksin, vaikka olisin minkälainen. Ymmärrän kyllä täysin, että kommunikointi yksipuolisesti tuntuu toisten mielestä vastenmieliseltä ja hankalalta, mutta haluaisin jakaa tietoisuutta siitä, että aina kyseessä ei ole tietoinen valinta olla yksin. Minä en halua olla yksin. Kaipaan teitä.

Kaipaan rakkautta enemmän, kuin koskaan. En ole koskaan kuullut sellaisia uutisia elämästäni ja läheisteni elämästä, kuin olen viimeaikoina kuullut- en myöskään jaksa olla yksin näiden asioiden kanssa. Elämässäni on kuitenkin edelleen myös paljon hyvää, en siis edelleenkään halua olla vain masentavaa seuraa, vaikka moni ehkä seurani sellaisena kokeekin. En kuitenkaan ole valinnut tällaista elämää. Yritän kaikkeni. Yritän parhaani mukaan tehdä elämästäni elämisen arvoista, valitettavasti nyt tuntuu vain tulevan seiniä toinen toisensa jälkeen tielleni. Seinissä ei ole ovia. Ja ainut seinä, jonka vaistoan monien, monien seinien takana; on monien, monien lukkojen takana- minähän en tunnetusti luovuta, vaan aion avata joka ikisen lukon keinolla millä hyvänsä, vaikka siihen menisi kuinka paljon aikaa. Mutta minullakin on hetkeni- hetkeni olla heikko, hetkeni olla poikki, rikki, loppu, väsynyt. Nyt on se hetki.

Olen kuitenkin luonteeltani melko optimistinen. Haluan nähdä kaikessa jotain hyvää, se saattaa hämätä monia. Haluan näyttää ulospäin, miten hienosti jaksan ja pärjään, miten kertakaikkisen upeasti asiat elämässäni on, miten kuntoutus edistyy. Ja paskat. Asiat ei ole edennyt juuri mihinkään. Nyt mennään näillä. Se kuitenkin tuo voimia minulle, pitää tiettyä kulissia yllä- en tunne saavani minkäänlaista hyötyä itselleni siitä, jos jokaiselle kerron vuorotellen, miten asiat ei etene, koska edelleen uskon ja toivon, että minä kävelen vielä puiston läpi- kerran, toisen ja kolmannenkin. Ihailen lintuja: yksin puistossa! Autan vanhaa miestä porraskäytävässä. Juoksen hiukset hulmuten bussiauton perässä. Ja ei, en kaipaa ketään nyt sanomaan "olisit realistinen."

Olen viettänyt taas päiviä sairaalan kuteissa- kiitos tappavan kovan pääkivun. Kipu ei tunnu ottavan helliittääkseen. Happi ja lääkkeet on taas kuvioissa senkin suhteen. Tämä on minun elämäni. Elämääni kuuluu monenlaisia asioita, mitkä luonnollisesti uuvuttaa- kai saan viimein myöntää sen? Olen uupunut olemaan sairas.

Olette rakkaita.