sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Elämän kiertokulku

Mitä haluaisin elämältä.



Mietitkö koskaan tällaista kysymystä?
Minä mietin, usein. En tiedä miettisinkö, jos eläisin unelmaani. Tekisin töitä ammatissa, jota rakastan- sairaanhoitajana vuodeosastolla. Suunnittelisin lomamatkoja lämpimään ja iltaisin keskustelisin mieheni kanssa perheenlisäyksestä.



Mutta nyt- nyt haluaisin hyvän fysioterapeutin. Tai ylipäätään olla sellaisessa kunnossa, että pystyisin käydä fysioterapiassa. Kuntoni on viimeaikoina romahtanut. Aiemmin jaksoin istua pyörätuolissakin pidempiä aikoja sekä tehdä kotijumppia, mutta nykyisin jo pelkkä sängystä ylösnousu tuntuu kovin raskaalta. Haluaisin myös monia muita asioita. Aktiivista liikettä jalkaani. Asianmukaista hoitoa. En yhtäkään vähättelevää lausetta mistään suunnalta. Haluaisin kyetä kulkemaan ja toimimaan omatoimisesti edes jonkinlaisia matkoja. Askel kerrallaan, hiljaa hyvä tulee.

Toisinaan meinaa vain usko ja toivo loppua. En jaksaisi enää odottaa. Haluaisin kaiken tapahtuvan nyt- eikä kohta.

Tuntuu todella pahalta katsoa, miten maailma ympärillä pyörii. Miten ihmiset elää tavallista elämää. En voi tietää, mitä toisten ihmisten elämissä tapahtuu, mutta kaikki se, mitä näen, tuntuu suoraan sanottuna pahalta. Toiset menevät kouluun, toiset herää aamulla aikaisin töihin. Kenelle tulee perheenlisäystä. Yksi jos toinen lähtee illalla urheiluharrastusten pariin.



Ei se ole minulta pois millään tavalla, en sano niin, mutta se tuntuu pahalta, kun itse katsoo sivusta ja miettii, mitä oma elämäkin voisi olla.

Olen silti onnellinen. Olen elossa. Minulla on loistavat ystävät keiden kanssa puida näitä asioita sekä minulla on haaveita. Haaveilen joka ilta siitä, mitä vielä tulen tekemään. Kaikesta huolimatta uskallan unelmoida. Joskus mieheni kysyykin, olenko sekaisin? Kun tanssin ja nauran. Se ei kai ole tyypillistä näin sairaalle. Olen silti minä- Saara. Nuori, 24- vuotias, kovia kokenut, pohjalta ylös rämpinyt, pitkän kivisen tien kulkenut. En aio piiloutua. Aion elää ja aion näyttää itselleni mihin kaikkeen minusta on.


6 kommenttia:

  1. Moikka! Harvoin luen näitä blogeja, mutta tämä kyllä laittaa miettimään. Ethän pahastu että laitoin sen omalle seinälleni jaettavaksi. Tsemppiä!! terv Jaana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tietenkään pahastu! Kiitos paljon ja ihana, kun kommentoit ❤️ Ja mukava, että olet eksynyt tänne lukemaan :)

      Poista
  2. Asioita, jotka ovat olemassa ja osa arkipäivää, ei osaa arvostaa, ennen kuin niitä ei olekaan. Pitkä työpäivä ja kotimatka iltapäiväruuhkassa ei korota mielialaa. Mutta mitä jos ei voisikaan käydä töissä ja ajella ruuhkassa satojen muiden väsyneiden työläisten kanssa? Onko pakko jaksaa lähteä joogaan sunnuntaina illalla tai lenkille työpäivän jälkeen? Ei tietenkään, mutta kuinka sitä kaipaakaan silloin, kun ei saa eikä voi.

    Vaikka omat vaivat ovat pieniä verrattuna sinun koettelemuksiin, olen oppinut arvostamaan pieniä asioita pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Iloa ja jaksamista päivääsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin. Aiemmin tällaiset asiat tosiaan oli arkipäivää. Aamulla tukkaputkella töihin. Kiukuttelua siitä, kun hiukset nyt ei ihan asettuneetkaan nätisti aloilleen.

      Sait kiinni täysin ajatuksesta, mitä hain takaa.

      Ihana, että olet löytänyt tänne ja jätit kommentin. ❤️

      Iloa ja jaksamista toivottelen myös sinne! :)

      Poista