Menneisyyteeni mahtuu kuitenkin vielä yksi sairaus, josta en ole aiemmin avoimesti juuri missään kertonut. En ole kokenut olevani tarpeeksi vahva kertoakseni. Nyt koen.
Anoreksia.
Olin 13- vuotias, kun sairastuin. Muistan syyslomareissun isäni, äitipuoleni ja velipuoleni kanssa eräässä hotellissa jossakin päin Keski-Suomea. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun avasin sen vaalean lilassa kääreessä
olevan Milkan valko-maito- tummasuklaalevyn ja jokin päässäni vain naksahti "en voi syödä tätä."
En lopettanut syömistä mitenkään tietoisesti. Aloin urheilla hullun lailla. Saatoin juosta viiden kilometrin lenkkejä päivittäin, tehdä useita satoja vatsa- sekä selkälihaksia salaa suihkun lattialla iltaisin, uida useita kilometrejä päivittäin. Ja siinä ei ollut mitään ihailtavaa. Äidin laittamat eväsleivät menivät kerta toisensa jälkeen uimahallin roskikseen. Klassinen lause erinäisissä paikoissa "olen jo syönyt" toistui kauan, kunnes parhaat ystäväni puuttuivat asiaan.
Olin vihainen. Niin vihainen. Miksi he pilasivat mahdollisuuteni tulla paremmaksi? Todellisuus oli, että he olivat huolesta sekaisin ja välittivät- kuten kaikki muutkin (olen ikuisesti kiitollinen näille kahdelle ystävälle, joiden sydän on täyttä kultaa).
Aliravitsemuksesta sairastunut mieli ei kyennyt nähdä asioita selkeästi. Peikko päässäni huusi vain syötyjä kaloreita, kulutettuja kaloreita ja näki kaiken muun pahana- vihollisena. Peikko vihasi sitä, jos joku puuttui hänen tekemisiinsä, peikko eli omaa elämäänsä, johon ei mahtunut mikään muu, kuin ruoka sekä liikunta. Anoreksia aika oli minulle aikaa nimeltä hallittu kaaos.
Hallinnan tunne. Sitäkö alitajunnaisesti lähdin hakemaan? En osaa sanoa. Olin sairas. Anoreksiaan ei päätetä sairastua, mikä on virheellinen ajatus monella ulkopuolisella, joka ei ole sairautta kokenut tai nähnyt läheltä.
Anoreksia on hengenvaarallinen, vakavasti otettava sairaus. Itse olen vapaa anoreksian kahleista. En koskaan tule unohtamaan kaloritaulukoita, en koskaan tule pääsemään eroon hennosta karvoituksesta poskillani, en koskaan tule saamaan takaisin menetettyä terveyttäni.
En silti valinnut sairastua, en näin ollen voi asioille mitään. Anoreksia on osa minua, osa menneisyyttäni. Aiheutin paljon pahaa, mutta toivon, että ihmiset voivat antaa anteeksi ja ymmärtävät, että olin myös silloin sairas- kuten olen nytkin, vain hieman eritavalla. Paremminkin eri diagnoosilla.
Paranemisen tie oli pitkä ja kivinen, mutta se kannatti. Välittömästi aliravitsemuksen korjaannuttua ajatukseni alkoivat selkiintyä, aloin hahmottaa, mitä haluan elämältä. Silloin tiesin, mitä haluan tehdä isona. Löysin suunnan. Mikään ei tapahtunut hetkessä, mutta tiesin, että minusta on siihen. Tiedän, että myös sinusta on siihen. Jokainen meistä on oman elämänsä tähti- kuten äitini minulle on sanonut. Olin rohkea ja otin askeleen, sen jälkeen toisen. Huomasin aina askel kerrallaan, miten jokainen vie minua eteenpäin ja kohti unelmiani. Halusin olla tähti- en antanut anoreksialle sitä mahdollisuutta tässä taistelussa.
Iso kiitos kuuluu myös perheelleni, ketkä vankasti jaksoivat katsella ja käydä tätä taistelua kanssani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti