Alamäki

Haluaisin myös tänne kertoa pienen tilannepäivityksen. Blogi aktivoituu taas, kun vointini tästä hieman kohenee.

Sain jälleen uuden diagnoosin kuten jo mainitsinkin- horton. Edelliset kolme viikkoa oli kamalia. Noin 7 rajua kohtausta yössä/ vuorokaudessa ja ei, kohtauksella en tarkoita minuutteja vaan tunteja. Rankkoja, en edes voi kuvailla, koska en muista juurikaan. Olen elänyt kroonisten invadilisoivien kipujen kanssa jo vuosia, mutta nyt on yksi, sanoinkuvailematon kipu lisää. Tältä erää tämä sarja on ilmeisemmin voitettu. Itse en kohtauksia muista, mutta se, mitä olen kuullut, ei todella ole mitään kaunista kuultavaa.

Horton- sarjoittainen päänsärky, ei ole mikään kovin tunnettu, mutta toivoisin, että ihmiset muistaisivat, että mikä ikinä toisella ihmisellä onkaan, ei koskaan väheksy tai aliarvioi toisen ihmisen kipua tai vaivaa, koska todellisuus voi olla ihan toista.

Kohtausten välit minäkin kykenin  hymyilemään tai nukkumaan, mutta kohtaus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja minulta  oli jouduttu jopa sitomaan kädet kiinni sairaalavuoteeseen, jotta en repisi omaa silmääni irti, koska kipu- se todella on niin kovaa.

Kipu, jota myös koen joka päivä, joka hetki sappirakon poistoleikkauksesta asti elokuusta 2013 on edelleen täällä, yhtä kovana, yhtä hallitsevana. Olen oppinut sietämään sitä  jollakin tasolla, elämään kivun kanssa, en anna kivun hallita. Siedän tätä, mutta se elää minussa ja on läsnä, vaikka en sitä haluaisi. Ei kukaan valitse itselleen tällaista elämää. 23- vuotiaana on hiukan erilaiset suunnitelmat elämälle. Enkä kivusta, halvauksesta tai koko asiasta juurikaan puhu. En halua kuormittaa läheisiäni, se aika, minkä saan viettää muiden ihmisten seurassa- haluan viettää jollakin muulla tavalla kuin puhumalla sairauksistani, saan elää niitä riittämiin yksin ollessaan. Tottakai vastaan ja puhun, jos toinen ihminen ottaa asian puheeksi, en vain koskaan halua, että kenelläkään tulee tunne, että olisin taakka tai minkäänlainen kuorma sairauksineni. Olen kuitenkin pohjimmiltani edelleen sama ihminen kuin ennenkin. Ennen kuin kaikki tämä alkoi, kun nauroin helisevää naurua sekä tein kaikkea hölmöä.

Eli edelleen haluan painottaa, että sairaudet ei ole mikään tabu, puhun niistä avoimesti- tietenkin, onhan ne iso osa elämääni nyt. Ja haluan olla avuksi sekä tueksi kaikille, jos vain ikinä mitenkään pystyn. Minua ei myöskään tarvitse suojella. Kestän kuulla elämän iloja sekä suruja. Haluaisin, että minua kohdeltaisiin kuten ennenkin, minulle puhuttaisiin samoista asioista kuin ennenkin.

Mistä kaikki nämä ajatukset? Siitä, että olen huomannut, että monesti ihmiset vertaavat ongelmiaan minun omiini, eikä siinä mielestäni ole mitään järkeä- kaikkien ongelmat ja asiat ovat ihan yhtä tärkeitä, yhtä arvokkaita. Haluan kuulla- haluan nähdä. Haluan olla ja elää. Sen myös teen.

Muistetaan nyt siis, että kaikesta tästä huolimatta minäkin olen minä ja samalla tavalla vaikeuksista huolimatta olen päättänyt voittaa. Joskus on näitä hetkiä, mutta haluan kuitenkin aina nousta ja mennä eteenpäin.

Myös edellisviikonloppuna tuli hieman lisäongelmia halvauksen suhteen, mutta uskon, että tämä tästä pikkuhiljaa alkaa asettua.  Toivo. Se kantaa.

Pieni operaatio tehtiin viikonloppuna ja nyt toivutaan siitä, tärkeät elintoiminnot on vaan turvattava sekä ylimääräiset infektiot halutaan pitää kurissa, koska yleiskuntoni ei ole mikään parhaimmasta päästä oleva.

Mutta, aion vielä nousta. Joskus tulee alamäkiä, yleensä niitä seuraa kuitenkin ylämäkiä. Näin haluan uskoa ja uskon. Voitan. Todellakin voitan.


Kaikella rakkaudella, Saara- sairauksista huolimatta