Muistellen

"No one laughs at God in a hospital
No one laughs at God in a war
No one's laughing at God
When they're starving or freezing or so very poor

No one laughs at God
When the doctor calls after some routine tests
No one's laughing at God
When it's gotten real late and their kid's not back from the party yet"

Regina Spektor-Laughing With

Yllä oleva kappale soi taustalla, muistot palaa elävästi mieleeni. Muistot, mihin niitä tarvitaan? Muistoilla on elämässäni iso merkitys. Kun makaan päivästä toiseen vuoteen pohjalla, kykenemättä mihinkään, muistot kantaa, muistot hymyilyttää ja muistot itkettää- muistot ennen kaikkea rikastuttaa elämää.

Ennen en osannut antaa riittävää arvoa menneille, en myöskään osannut muistella, ajattelin sen olevan ajankohtaista sitten joskus, ehkä vanhempana? Muistojen arvokkuus selvisikin minulle yllättävän aikaisin. Elämää ei voi ennalta käsikirjoittaa, ehkä juuri se tekee myös muistoista niin kultaisia, sillä jos elämämme olisi ennalta käsikirjoitettu, mitä tekisimme muistoilla?

Kaikki ne kesät, vietetty milloin missäkin, kierien vihreällä nurmella vailla huolta ystävien ympäröimänä- kitara soi taustalla. Festarit ja jalat uppoutuneena Ruissalon hiekkaan. Tulviva teltta ja sieltä herääminen litimärkänä rakkaan serkun viereltä miettien, että mitähän nyt? Monia monia ihania ja surullisia muistoja mahtuu lyhyeen elämääni. Muistoja tulee vielä paljon lisää, elämä ei ole pysähtynyt vaikka olenkin sairastunut vakavasti.

Jokainen päivä on huomenna muisto.