Tilanteeni ei ole edennyt siihen suuntaan, mitä on toivottu. On tullut takapakkeja. Olen myös tällä hetkellä hankalan infektion kourissa ja kotiuduin sairaalasta eilen, pneumonia. Varjostuma vasemmalla keuhkoissa, keuhkopussin alapuolella. Suonensisäinen antibiootti jatkuu ja voin nyt olla kotona kotisairaalan turvin. Olen onnellinen siitä, että kotona oleminen on mahdollistettu. Edellis vuoteen on mahtunut ihan liikaa sairaalassa olo päiviä, lienee enemmän niitä kuin kotona olo päiviä. Surullista- eikö? Mutta tämä on minun elämää, enkä aio miettiä menneitä, vaan keskittyä tulevaan.
Pneumonia ja sairaala
Kotisairaala hoitaa
Joskus mietin, miten tähän on tultu, minunhan kuuluisi nyt olla se, kuka hoitaa kaltaisiani sairaita, vammautuneita ihmisiä, tukee perheitä, tekee kaikkensa muiden ihmisten hyvinvoinnin eteen. Ihminen, kenen energia loppuu vasta viimeisenä. Ihminen, joka painaa pitkää päivää töissä ja maksaa omakotitalo lainaa pois ja omistaa koiran sekä punaisen talon ja perunamaan.
Toisin on käynyt, en pysty ottaa yhden yhtä askelta, en siirtyä itse edes pyörätuoliini, olen täysin toisten avun varassa. Olen uupunut ja väsynyt, voisin nukkua vuorokauden ympäri. Joskus tuntuu, ettei minusta ole mihinkään ja koen olevani syyllinen tähän kaikkeen, mutta ei, en minä ole- tiedänhän sen itsekin. Toivoisin vaan niin kovin asioiden kääntävän suuntaa- kohti valoa, kohti aurinkoa. Toivoisin kehoni ottavan saman suunnan mieleni kanssa. Tavallisesti mieleni on aurinkoinen, kaikesta huolimatta. Tosin jos nyt rehellisiä ollaan ja kaadan hetkeksi kulissit, niin kyllä, kyllä minunkin elämääni mahtuu niitä superhuonoja päiviä.
Olenko onnellinen? Kyllä. Olen onnellinen jokaisesta uudesta aamusta. Linnun laulusta, perheestä , ystävistä, lemmikeistä. Niistä ihmisistä, ketkä on edelleen rinnallani, vaikka heillä olisi ollut mahdollisuus lähteä. Muut voi paeta tätä tilannetta, minä en. Iso kiitos siis teille kaikille, ketkä olette lähes kolme vuotta seisoneet rinnallani ja etenkin kiitos tästä kuluneesta vuodesta, eilen tuli kuluneeksi vuosi halvaantumisesta.
Miten olen selvinnyt? Luonteeni avulla ja kirjoittamalla. Olen aina ollut hiukan huoleton ihminen, vaikka joskus pohdiskelen hyvinkin syvällisiä, niin tavallisesti omat, kipeät asiat käsittelen eritavalla, kuin esimerkiksi muiden asiat. Omat asiat käsittelen kirjoittamalla, kun kirjoitan mieltä painavan asian kertaalleen, se jää siihen- eikä asiaan tarvitse palata, ellei siihen ole jotain erityistä syytä. En pidä tätä pakenemisena, vaan selviytymiskeinona. Myönnän, etten ehkä ole täysin hyväksynyt omaa tilannettani, mutta sekin aika tulee vielä.
Nyt haluan keskittyä positiivisiin asioihin. Kevät tulee. Vuosi sitten menetin koko kevään sairaalassa, tänä vuonna meinasi käydä samoin, mutta ei käynyt, joten nyt- kaikki ilo irti! ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti